Usan Roadtrip 2022, Osa 8 ; Wyoming / Yellowstonen eka viikko

Jihuu, vihdoinkin kohti Yellowstonea! Täydennettiin ruokavarastot Codyn Walmartissa koska tiedettiin että Yellowstonesta ei löydy kuin perustarpeita ja nekin ryöstöhinnoilla. Tarkoitus oli kyllä syödä ulkona aika paljon, kun kumpaakaan ei oikein tuo kokkaaminen nyt innostanut. Ei sitä aina jaksa. 

Oli meidän 5v hääpäivä, ja oltiin varattu ihana, vanha huone upeasta Old Faithfull Innistä. Oltiin yövytty kyseisessä historiallisessa hotellissa kertaalleen jo aiemmin ja ihastuttiin niin täysin siihen rustiikkisuuteen ja koristellisuuteen ja yleiseen atmosfääriin joka siellä on. Meitä ihmetyttää, miten nuo vanhimmat, historiallisimmat huoneet on niin paljon halvempia kuin modernimmat, perus hotellihuonemaiset huoneet mutta eipä haittaa, vähemmän kärsimystä lompakolle! (ja siis joo, onhan ne huoneet siis rustiikkisia eikä niissä ole omaa vessa/suihkua vaan ne on käytävällä, mutta tämä ei oo kyllä meitä haitannut yhtään).

No, mutta ennen hotellia oli siis vuorossa maisemien ihailua ja pientä patikointia. Sylvan Pass oli vielä ihan luminen, mutta tie oli hyvässä kunnossa. Laskeuduttaessa vuorilta alemmas kohti Yellowstonen järveä huomattiin jo kaukaa että järvi on vielä ihan jäässä. Se siitä suunnitelmasta että oltais käyty veneilemässä tällä reissulla :D Ei se jää nyt mitään kantavaa enää toki ollut, mutta sellaista huhmareista. Paikoitellen jäät oli vielä ihan rantaankin asti, kun taas toisissa paikoissa rannat saattoi olla jo jäättömät ja jäälauttoja ajelehti kauempana rannasta. 

Hymyt huulilla ajeltiin läpi tuttujen maisemien, mielet korkealla ja innokkaana näkemään ja kokemaan taas Yellowstonen taikaa. Pysähdyttiin Mud Volcanon luona ties kuinka monennetta kertaa, mutta pitihän se taas kokea nuokin mutakuopat, geysirit ja kuumat lähteet. Rikin haju on kyllä tuolla niin voimakas että melkeen päätä särki. Seuraava pysähdys oli vakkari spottailupaikalla Haydenin laaksossa, Grizzly Overlookilla. Tällä kertaa ei näkynyt mitään petoeläimiä (itseasiassa me ei olla taidettu itse ikinä nähdä tuolta mitään petoeläimiä, vaikka se on Haydenin laakson paras paikka niiden bongailuun ja päivittäin sieltä joku jotain bongaakin, susia tai karhuja). Biisoneita, wapiteja ja pronghorneja nähtiin kyllä senkin edestä. 

Canyonin alue ei ollut enää kaukana joten sinne seuraavaksi! Edellisellä reissulla ei käyty koko Canyonilla (paitsi majoittumassa leirintäalueella, mutta siitä on vielä matkaa itse kanjonille) joten päätettiin että tällä kertaa käydään kiertämässä yksi n. 5km pitkä reitti kanjonin pohjoispuolella jonka olin kiertänyt Elinan kanssa ihan ekalla Yellowstonen vierailulla. Ville ei ollut koskaan ollut sillä puolen kanjonia joten kiva senkin puolesta. Putoukset oli kyllä tosi vaikuttavat tuohon aikaan vuodesta, toukokuun lopulla. Polku oli paikoitellen vielä ihan luminen ja meitä hieman huvitti muutamat vastaantulevat turistit jotka oli liikenteessä sandaaleilla, eräs rouva jopa korkokengillä. Yks nuorisoporukka myös varoitteli meitä, että ei kannata jatkaa pidemmälle polkua koska sielä on niin paljon lunta vielä. Kylläpä suomalaiset lumen kanssa pärjää, se lumi oli kuitenkin pakkaantunut poluksi niin että siitä oli ihan hyvä kävellä. Parissa kohtaa oli vähän mutaista, mutta ei mitään liian keljua, hyvin päästiin. Maisemat on ihan mahottoman upeat tuolta, teki mieli pysähtyä kanjonin reunalle joka kerta kun polku siihen koukkasi. Ja paljon pysähdeltiinkin ja kuvattiin. 

Oltiin jo pitkästi yli puolivälin patikassa ja siirrytty syvemmälle metsään kanjonin reunalta kun rupes kuulumaan komeita ukkosen jyrinöitä. Taivas oli paikoitellen aika tumma, mutta ei vaikuttanut erityisen uhkaavalta. Lisäsi patikoinnin nautintoa kuunnella jylinää. 

Ja kyllähän me sitten lopuksi saatiin vettäkin niskaan ihan saavista kaataen, että oli pakko hakeutua suojaan ison puun alle. Ukkonen oli jo mennyt ohi, mutta perästä tuli kaatosade. Onneksi se ei kestänyt kauan vaan päästiin jatkamaan loppuun ilman että oltiin ihan litimärkiä, kengät tosin kuraantui aika lahjakkaasti kun polku oli ihan mutavelliä tuon sateen jälkeen. 

Canyonilta sitten hotellia kohti, mutta yksi yllätys oli vielä matkanvarrella. Nimittäin Gibbon Meadowsilla  törmättiin hillittömään ruuhkaan. Madeltiin ikuisuudelta tuntuva aika eteenpäin lyhyttä tienpätkää, liikenne ei mennyt eteenpäin juuri lainkaan josta syystä ajateltiin kyseessä olevan ns. "bison jam" eli biisoneita tukkimassa tien. Mutta ei!! Mutkan takaa tullessa huomattiin että todella moni oli ajanut autoja tiensivuun josta arvattiin että jotain muuta siellä on kuin biisoneita. Ja siellähän oli! Järkälemäinen harmaakarhuemo kahden pienenpienen pennun kanssa. Saatiin auto parkkiin tien sivuun ja eikun jalusta ja kamera kantoon että päästään kuvausetäisyydelle. Park rangerit oli vahtimassa paikalla ettei kukaan mee liian lähelle ja että autotkaan ei enää jää tukkimaan liikennettä. 

Melkein puoli tuntia ihasteltiin leikkiviä pentuja ennenkuin ne katos niityltä metsään. Tämänkin jälkeen kuvattavaa riitti vielä biisoneissa, joita niityltä löytyi myöskin ihan "tarpeeksi".

Kerrottakoon edellisestä kohtaamisesta vielä seuraavan päivän episodi vaikka päivä vielä jatkuikin. Valitettavasti seuraavana iltana kuultiin, että pentuja ei enää ollut. Tuo toukokuun loppu on karhujen kiima-aikaa, ja iso uros oli eksynyt samoille huudeille ja tappanut pennut :( Sama uros oli jo päivää aiemmin tappanut yhden 3v uroksen joka edelleen hengaili äitinsä kanssa, saadakseen emän uudelleen kiimaan. Ja vielä muutaman päivän päästä yksi uusi vuoden ikäinen uhri. Suretti, mutta sellllasta se luonto joskus on, raakaa. 

Karhuperheen poistuttua jatkettiin Old Faitfulliin check inniin, ja voi hitsinpimpulat mitkä jonot sielä oli. Oltiin paikalla hyvissä ajoin, mutta vaikka hotellin ravintolan ruokailut oli rajoitettu ainoastaan hotellissa majoittuville saatiin silti paikka vasta viimeiseen kattaukseen. 

Olen kuullut kyseisen mestan ruokaa kehuttavan kovasti, mutta täytyy sanoa että mun kohdalla se jätti kyllä paljon toivomisen varaa. Toki, buffetista saa mahansa täyteen mutta ei se erityisen herkullista ollut. Hintaan taitaakin vaikuttaa lähinnä lokaatio ja paikan fiilis eikä ruoka itse. 

Vähän oli nuutunut olo, joten ei jääty ruuan jälkeen enää hengaamaan vaan mentiin nukkumaan joka paljastui ihan hyväksi vaihtoehdoksi, nimittäin seuraavana aamuna oli vielä nuutuneempi fiilis, huonot unet ei auttaneet asiaa. 

Aamusta lähdettiin kohti Lamar Valleyta. Keli oli masentavan harmaa ja sateinen, mutta toisaalta sumu loi kivan tunnelman vuorille. Ajettiin koko laakso päästä päähän, yritetttin bongailla Junction Butten susilaumaa sillä tiesin missä niitten pesä on, mutta ei näkynyt mitään liikennettä siellä. Eikä toisellakaan pesällä, joka on ollut käytössä monta vuotta. Paljon oli kyllä porukkaa katselemassa mutta ei vaan just sillon ollut mitään nähtävää. Sen sijaan  mahdottoman paljon biisoneita, pronghorneja ja peuroja ja myös jokunen paksusarvilammas. Slough creekin luona oleva pesä oli tosiaan hiljainen sillä hetkellä myös kun siellä käytiin, mutta sinne ajaessamme meitä edellä oleva auto pysähtyi keskelle mäkeä ja tähyili tiensivuun. Mäyriä!! Siinä olikin niiden pesä, mutta valitettavasti kerkesivät kadota pesään ennenkuin saatiin kuvia.

Jatkettiin vielä idemmäs, aina puiston rajalle saakka ja vielä Cooke cityssä käytiin syömässä koska edelleenkään ei ollut yhtään fiilistä itse kokata, etenkään kun oli kylmää ja sateista niin eipä se retkikeitin tuntunut erityisen houkuttavalta. 

Takaisin tullessa Baronette Peakin parkkiksella spotattiin komea kettu! Se viihdytti meitä kymmenisen minuuttia hiirestäessään ja tehdessään saalistusloikkiaan ja jolkotellessaan ympäriinsä. 

Seuraava erityinen spottaus takaisin päin tullessa oli ihan Lamar Valleyn itäpäässä, Soda Butte Conen lähellä oleva mäyrän pesä. Jopas näitä mäyriä nyt sattui reitille! Ja nyt saatiin kuviakin. 

Eikä ne tuon päivän bongaukset jääneet tuohon, vaan vielä pohjoista kohti suunnatessamme Livingstoniin nähtiin mustakarhu ja hirvi, ja toki nää perus biisonit, pronghornit ja wapitit joita nyt on joka paikka pullollaan.  

Meillä oli varattuna leirintämajoitus kahdelle yölle, mutta olo oli jotenkin outo joten sanoin että en halua sateiseen ja kylmään telttaan vaan hotelliin. Kaikeksi varmuudeksi halusin vielä tehdä koronatestin, kun jotenkin vaan oli niin outo olo. Ja meidän suureksi hämmästykseksi, se oli positiivinen. 

Joten seuraavat päivät meni tiukasti hotellilla sairastaen. Onneksi oireet oli tosi lievät verrattuna moneen tuttuun. Ja mikäs se oli hotellilla lämpimässä lepäillessä, kun pystyi netistä katella MM-lätkää! Voi olla että naapurihuoneissa kuulivat kun vähän huudettiin. 

Parin täyden lepopäivän jälkeen päätettiin, että vaikka patikoinnit taitaa vielä jäädä tulevaisuuteen kun henki ei kunnolla kulkenut taudin vuoksi, niin yritetään silti edes vähän nauttia Yellowstonesta, sillä olo oli jo muutoin lähes normaali, eikä me autolla siellä täällä ajellessamme ketään altisteta jos käydään eläimiä bongailemassa. 

Joten takaisin puistoon. 

Ja ai hitsi mitä kohtaamisia meille sattui! Seuraavat kolme ja puoli päivää käytettiin lähinnä vain ajeluun edestakaisin, välillä tienviereen pysähtyen ja kiikaroiden / kuvaten. 

Monen monta kertaa on tullut jo Yellowstonessa käytyä, mutta kyllä tällä reissulla eläinten ja kohtaamisten määrä oli sitä luokkaa että ei mikään muu reissu vedä vertoja. Mammothin ja Tower-Rooseveltin välillä bengattiin sorkallisten otusten lisäksi kojoottipari, josta ei kyllä harmillisesti saatu hyviä kuvia mutta voi mitä päiviä oli tulossa!

Sloughista löydettiin tällä kertaa myös susia, kaksi aikuista ja yksi pentu. Valitettavasti niin kaukana, että kuvia ei saatu mutta kaukoputkella ja kiikareilla niitä oli hyvä seurata. Niiden lisäksi kameran eteen joutui lukuisat biisonit ja löydettiimpä myös paksusarvilampaita taas. Niitäkään ei oo kyllä ikinä ennen ollut noin paljoa!

Soda Butte Conen luona törmättiin tällä kertaa taas ruuhkaan, ja kyseltäessä mitä siellä katsellaan oli vastaus kojoottivauvoja! Ei muuta kuin auto parkkiin, kamera esiin ja kamera laulamaan. Nämä viisi vesseliä ei kadonneet paikalta hetkeksikään sen puolen tunnin aikana mitä tuolla vietettiin, välillä kävi emäkin tuomassa jonkun minkälie myyrän tai vastaavan niille jota sitten kolme pentua repi eri suuntiin. Yksi pennuista oli erityisen innokas leikkimään emän hännällä, repien ja vetäen sitä ihan tosissaan. Pitihän se mamman sitten viimein vähän suuttua ja komentaa...

Kojootinpennuista on tarttunut ihan hirveesti kuvia kameralle, mutta laatu ei päätä huomaa kun joutuu kroppaamaan niin paljon kun on kaukaa otettuja. 

Lopulta emo lähti pois ja pennuistakin osa kävi maate osan jatkaessa edelleen leikkiä. Tässä kohtaa päätettiin käydä vilkaisemassa seuraavalla levikkeellä oleva mäyränpesä, mutta siellä ei ollut ketään paikalla. 

Vaan ei se mitään, koska seuraavaks bongattiin saalistusretkellä oleva Junction Butten lauma tai siis osa siitä, 11 sutta. Ja tällä kertaa vähän lähempänä, että sai edes jonkulaisen kuvankin vaikka olihan ne edelleen kaukana, toisella puolen laaksoa.

Meidän "kolmen koiran päivä / "three-dog-day" oli hyvässä vauhdissa, jo kahteen kertaan sekä susia että kojootteja, mistä nyt vielä kettu löydettäis? Ei oo ikinä saatu kolmen koiran päivää kun aina joku jäänyt puuttumaan.

Seuraavaksi käytiin kääntymässä Tower Fallsin parkkipaikalla jonka läheisyydessä seurattiin mustakarhuemoa kahden mahdottoman pikkuisen, vielä hieman epävarmaliikkeisten pentujen leikkiä emän lounastaessa lähettyvillä. 

En ollut ikinä nähnyt noin pieniä karhunpentuja, voi miten mahdottoman suloisia ne voi olla tollasina parin-kolmen kuukauden ikäisinä kun meno on vielä hieman hoippuvaa kun jalat on niin pitkät verrattuna muuhun otukseen. Nämä seuraavat kuvat on useamman päivän ajalta, sillä tämä parivaljakko emoineen hengaili päivittäin suunnilleen samalla alueella. 

Tää viiminen on onnettoman epätarkka mutta minusta niin hauska että laitan silti. High five!

Juuri kun oltiin ajamassa pois puistosta, ehkä kilometriä tai vähempää ennen puiston rajaa Ville tokasi, että nyt pitäs sen ketun ilmaantua. Ja kuin taikaiskusta, siinähän se oli! 

Tämäkin yksilö antoi meille kunnon shown hiirestäen, hyppien ja pomppien. Sen verran korkeammalla vuoristossa tämä alue, että luntakin oli vielä maassa toisin kuin Lamarissa. 

Miellä oli ollut suunnitelmissa mennä ratsastusvaelluksellekin, mutta jälkikäteen oltiin kyllä hyvin iloisia ettei oltu varattu sitä etukäteen sillä a) oltiin edelleen ihan toipilaita ja b) lunta oli tuolla Cooke cityn alueella vielä varmaan ainakin puoli metriä.

Hirmuisen lämmin suositus kuitenkin tälle Ranch -majoitukselle, Skyline Guest Ranch. Laatuunsa nähden varsin edullinen paikka. Huoneet oli persoonallisia, kotoisia ja todella kauniita, henkilökunta todella ystävällistä ja aamupala kokattiin tilauksesta meidän toiveiden mukaan ja oli muuten hitsin herkullinen! 

Ehkä seuraavalla kerralla päästään ratsastamaankin? Se on nimittäin varmaa että tuonne palataan vielä.

Nämä huonekuvat nyt ei ihan perus huonetta kuvaa, mutta tyyli oli sama kaikissa, joskin joka ikinen huone on uniikki. Meillä vaan kävi hyvä säkä ja saatiin upgrade sviittiin. Kyllähän kelpas!

Oikeen harmitti, että ei olltu etukäteen varattu pitempää majoitusta. 

Aamu otettiin aika iisisti, ei haluttu kauhean aikaisin lähteä vaan nauttia upeista puitteista. Seuraavalla kerralla kyllä pakko päästä kokemaan myös kyseisen paikan ratsastusvaelluskin! Jos oikeen hurjaks heittäydytään, niin puolen päivän ratsastus Yellowstonessa kuulostais kyllä aika unelmalta. 

Lamaria kohtu valuessamme matkalle sattui melkoinen määrä sorkallisia otuksia, jälleen kerran. Paksusarvilampaita, muulipeuroja/mustahäntäkauriita, biisoneita, hirviä, wapiteja... ainoastaan lumivuohet pysytteli piilossa. Moni muu niitä kyllä bongaili vuorenrinteiltä tasapainoilemasta, mutta me ei onnistuttu vaikka kuinka yritettiin. Ne kyllä sulautuu niin hyvin sinne.

Välillä nähtiin toki myös pienempiä otuksia, kuten tämä vessaa vartioiva vekkuli. 

Kaikki ne kerrat mitä ollaan Yellowstonessa ja lähialueilla pyöritty, on vähän harmiteltu kun ei ollut mitään THE ruokapaikkaa. Sellasta suht kelvollista ruokaa saa varmaan ravintolasta ku ravintolasta, mutta vaikka on koluttu kutakuinkin kaikki alueen ravintolat vuosien saatossa, ei oo löydetty ainoatakaan missä ois ollu oikeesti herkullista ruokaa. Paitsi nyt! Ihan sattumalta osuttiin paikalle kun mikään muu paikka ei ollut siihen aikaan auki mutta sehän oli oikeen onnenkantamoinen. Gardinerissa kannattaa siis ihan ehdottomasti suunnata Mountain Taco´sin suuntaan. Elämäni parhaat tacot, ehdottomasti. Ja mä oon syöny niitä PALJON! Maha rupee murisemaan pelkästä ajatuksesta, heh.

Ravintola on pieni, siellä on paikat ehkä 10hlölle mutta se on niin suosittu, että suurimman osan ajasta myyvät pelkkää noutoruokaa koska ei siellä vaan mahdu ruokailemaan, pöydät aina täynnä. 

Sheepeater cliff

Pikkunen biisoniviivästys taas vaihteeksi, tällä kertaa niitä ei ollu kyllä ku ehkä parikymmentä.

Sitten oli aika poistua taas pariksi päivää puistosta, takaisin Codyyn. Onneks tauti alkoi olla jo selätetty, ainoa mikä oli pari päivää vielä vaivannut oli herkästi hengästyminen pienestäkin kävelystä. Se tosin tulis jatkumaan vielä koko reissun loppuun....

Palattiin Codyyn Lamarin ja Cooke Cityn kautta, ja tuttua Chief Joseph Highwayta pitkin jonka maisemat ei ikinä petä. 

Näin on kuljettu Codysta takaisin Codyyn viikossa, ja ensimmäinen puolisko Yellowstonen reissusta päätöksessä. Seuraavalla viikolla olikin onneksi vähän enemmän äksöniä, kun uskallettiin jo ihmisten ilmoille ja patikoimaankin. Siitä lisää seuraavassa postauksessa!