Skandinavian roadtrip 2024 ; Osa 8 ; Ruotsi / Malmö & Norra Kvillin kansallispuisto

 

Kun ruvettiin suunnittelemaan tätä Skandinavian reissua, melkein ensimmäinen asia mitä ilmoitin haluavani tehdä oli ajaa Juutinrauman silta. En ollut koskaan kulkenut sieltä, ja siitä oli nyt jotenkin kasvanut mun mielessä sellainen "must do" -juttu, vaikka ymmärsin kyllä ettei se nyt mikään ihmeellinen sinänsä ole. Kerrankin helposti toteutettava juttu? 

Joten aamulla Köpiksessä herättyämme könyttiin samantien autoon ja lähdettiin siltaa pitkin Ruotsiin. Malmössä meillä oli tasan yksi kohde missä haluttiin käydä, nimittäin ällöttävn ruuan museo.

Tämä se oli kyllä mielenkiintoinen paikka! Pieni, mutta mielenkiintoinen. Ensinnä ovella jaettiin oksennuspussit jotka toimi pääsylippuina. Sitten kuljettiin museon läpi labyrinttia, jossa esiteltiin ympäri maailmaa olevia kenties vähän kyseenalaisia eväitä. Toki se ällöttävyys on aina suhteellinen käsite ja kai eniten kiinni siitä mihin on tottunut. Jotkut ruuat oli vaan ällöttävän hajuisia (museosta löytyi myös haistelupurkkeja mistä niitä ällöjä haisuja pääsi nuuhkuttamaan...), jotkut taas oli vaan lisäainepommeja (esimerkkinä jenkeistä tutut välipalat...) kun taas osa oli ällöttäviä vaikka valmistuksen takia, kuten elävästä eläimestä valutettu veri ja apinan aivot. 

Yllättävän paljon löytyi tuttujakin tuotteita, jenkkieväiden lisäksi vaikkapa nämä surströmmin sillit. Hyi. 

Kierroksen jälkeen olikin sitten maisteluosuus! Maisteltavia ällötyksiä (?) oli yhteensä 24, ja jos maistoit kaikkia, pääsit pyöräyttämään onnenpyörää palkinnoksi. 

"Baarimikko" antoi meille ensimmäisenä maistettavaksi supersuolaisen noitapillin, joka oli suurta herkkua. Niitä saatiin pyynnöstä pari lisääkin :D (Jälkikäteen sain selville, että nämä oli Haupt Lakritsin Svenskjävlareita, jos tykkäät salmiakiasta niin suositus!) Meidän kanssa samaan aikaan maistelemassa olleet, mahdollisesti jostain Turkin suunnalta olevat isä ja poika meni niin tolaltaan näistä että niille tuli itku...ja piti sylkeä hyvä karkki pois, voi mitä haaskuuta!

Seuraavaksi maisteltiin jotain jenkkien limua, en enää muista mitä se oli mutta ihan ok sekin. 

Helpoista edettiin pikkuhiljaa hyönteisiin (jotka oli ihan ok kanssa, mä tosin en ihan kaikkia suostunut maistamaan) aina oksennuksen hajuiseen ja makuiseen juustoon (juu, en maistanut, se haju Villen syödessä sitä riitti mulle...) ja lopulta oltiin edetty "pahimpiin" eli super tulisiin chilisooseihin. Näistä kolmea tulisinta sai maistaa vain  hammastikulla, ja piti kiltisti odottaa lupa baarimikolta että hän oli saanut kerrottua tarkkaan ohjeet miten maistetaan. Tikulla ei saanut missään nimessä koskea huuliin, vaan pelkästään vähän kieleen. Jos en nyt ihan väärin muista, niin tuo tulisin soosi oli 1 500 000 scovillea. Ville ei tykkää tulisesta ruuasta yhtä paljon kun minä, tai siis se mikä on mulle sopivaa on sille liian tulista mutta silti mä olin se joka ei noitakaan tohtinut maistaa, toisin kuin rakkaani, joka maistoi siis ihan kaikkea listassa. Ja selvis tästä viimeisimmästäkin ilmeen värähtämättä. Toisin kuin joka ikinen muu maistamaan rohjennut, jotka itki, hikoili ja yski. (jälkikäteen kyllä kuulin, että sinä päivänä mikään ruoka ei maistunut enää millekään, seuraavana päivänä onneksi jo taas maistui).

Ville siis pääsi pyöräyttämään onnenpyörää ja jee saatiin promotarroja :D 

Tämä oli sen verta mukava ja mielenkiintoinen kokemus että voinen suositella! Liput maksoi n. 20e tuolloin kesäkuussa 2024.

Innoissamme puhuttiin kokemuksesta kävellessämme takaisin parkkihalliin johon oli auto jätetty, molemmat tosi korkealla mielialalla kuinka kiva reissu oli ollut. 

Mutta. Sitten tuli se mutta. Saavuttiin autolle, niin näkymä olikin tämä. 

Mä oon yleensä aika hyvä maadoittaja / rauhoittelija kun jotain ikävää sattuu, mutta nyt täytyy myöntää että minä olin kyllä se, joka oli enemmän paskana. Tiedettiin kyllä Ruotsin rikollisuuden olevan melkoista kaupungeissa, mutta jotenkin oli ajateltu että kameravalvottu parkkihalli ois turvallinen paikka jättää auto. Varsinkin kun tässäkin parkkihallissa oli sekä meidän sinne tullessa että sieltä lähtiessä valvoja paikalla. Mutta ei. Niitä ei kiinnostanut pätkääkään kun niille ilmoitettiin mitä on sattunut, se on siellä niin jokapäiväistä. Poliisille kun soitettiin, ne toki kirjas rikosilmoituksen mutta nekin totes, että jaajaa taas näitä. Kuulemma tietävät missä kamerat on ja osaavat vältellä niitä. (pitäskö lisätä kameroita kattamaan vähä isompi alue??) 

Meiltä oli viety ihan kaikki vähääkään arvokas. Koko mun kamerakalusto, kiikarit, drone, rannekello.... ihan niinku kaikki. 

Kyllä tuossa sai hetken tasata hengitystä ja miettiä mitä seuraavaksi. 

Soittoa kotopuoleen parillekin eri enemmän autoista tietävälle kaverille ja tultiin siihen tulokseen että teipataan ikkuna ja korjataan vasta kotona. Meidän kuitenki pitäs olla kotona jo parin päivän päästä kun mulla loppui loma.

Eli eikun ostoksille ja teippaileen. Kelmua, enemmän kelmua, ja vielä lukuisia kerroksia jesaria päälle. Vähän jännitti miten kovaa ääntä auto pitäis kun niin pitkä ajomatka vielä, ja kun oli luvattu sadetta koko seuraavat 2vrk mutta ei siinä muu auttanut. 

Matkantekoahan tämä viivästytti sitten lopulta ja jäi Ruotsin kohteet suurilta osin välistä mitä oli suunniteltu, mutta tuon jälkeen molemmilla olikin lähinnä fiilis, että äkkiä vaan takas kotiin. 

Taas oli kova etsiminen sopivassa leirintäalueessa, muu majoitus ei tullut kyseeseen kun eihän tollasta autoa voi jättää mihinkään "valvomatta". Löydettiin aidattu, vartioutu leirintäalue maaseudulta läheltä Norra Kvillin kansallispuistoa joten sinne vain. Vimmerbyn leirintäalue olikin tosi kiva, ja sielä ois mielellään viettänyt useammankin yön jos tilanne ois ollut toinen.

Aamuyöstä lähtien oli satanut koko ajan, joten käärittiin märkä teltta mukaan ja silmät ristissä lähdettiin ajamaan kohti Norra Kvillin kansallispuistoa, jossa käytiin sateesta huolimatta patikalla. Ensialkuun ei satanut kuin ihan vähän, mutta loppumatkasta tuli jo niin kaatamalla että oltiin taas kerran ihan litimärkiä. Se tosin ei haitannut yhtään, ja totesinkin että kyllä tuo metsä on mulle se paikka mikä rauhoittaa, ensimmäistä kertaa tuon automurron jälkeen tuntui että voin hengittää normaalisti. 

Eikä tämäkään metsä ollut ihan mikä tahansa metsä, vaan hyvinsäilynyttä aarniometsää jota ei ole hakattu yli 150 vuoteen. Vanhimmat puut on yli 350 vuotiaita. 

Kansallispuisto on perustettu v. 1909 ja sitä on laajennettu v. 1989. Mikään iso puisto ei ole kyseessä eikä siellä mene kuin kaksi reittiä, joiden molempien lähtöspiste on samalta parkkipaikalta.

Lyhyempi lenkki, Stora Idgölenrundan, on 2,5km pitkä, ja pidempi Lilla Idgölenrundan 4km pitkä.  Reitti menee suurimmmaksi osaksi samaa polkua, joten en usko että mitään kummoisempaa menetti sillä että jäi tuo pieni pätkä lyhyemmästä lenkistä käymättä. Oli vaan ihanaa olla metsässä, kun mitään muuta ei kuulunut kuin sateen äänet.

Mietittiin tarkkaan ja hartaudella mikä lauttareitti valitaan, ja tultiin siihen tulokseen että Kapelskär-Naantali palvelee meidän tarkoituksia parhaiten koska se meni yöllä, jolloin ei tarvinut erikseen etsiä majapaikkaa vaan päästiin siirtymään samalla kun otettiin torkut.

Laiva oli uusi Finnsirius ja oikein miellyttävä, tosin me ei siitä paljoa muuta nähty kuin hytti kun paineltiin melkein samantien nukkumaan.

Onneksi tämä epäonni auton kanssa kohtasi vasta ihan loppumatkasta, niin ei pilannut koko reissua. Ja onneksi oli hyvät vakuutukset. Mutta tuon jälkeen oli kyllä ihanaa päästä kotiin, töihin ja normiarkeen. 

Ei ollut ihan heti matkakuumetta uudestaan! (ihan heti, eli n. viikkoon :D Viikon päästä kaipasin jo Norjaan. Ja Yellowstoneen. Jälkimmäiseen päästäänkin taas reilun kuukauden päästä, joten sitä odotellessa!