On the road again : Usan Roadtrip 2025 ; Washington

 Jokohan se olisi aika jakaa tännekin näitä muistoja viime kesän reissulta. Vaikka kuvatkin olen käynyt jo pariin kertaan läpi ja niiden kautta elänyt reissua uudelleen, ei ole ollut minkäänlaista inspiraatiota purkaa reissua tekstiksi ennenkuin nyt. Ehkä kaipuu takaisin tien päälle (taas) tekee sen? 

Tehtiin meinaan päätös, että useampaan vuoteen ei olla jenkkeihin suuntaamassa, ja useamman kuukauden olikin fiilis että ei edes tehnyt mieli - kunnes taas nyt viimeiset viikot on ollut kova kaipuu sinne. Toisaalta, niin on kova kaipuu myös esim. Norjaan, että ehkä se on sitten vaan ylipäätään sellainen reissukaipuu, wanderlust. Johan se yllättävän kauan pysyikin poissa :D

Mutta siis! Toukokuun loppupuolella lennettiin Finnairin suorilla lennoilla tällä kertaa Seattleen. Lento oli alkuillasta perillä, ja eka majoitus oli tarkan harkinnan perusteella varattu Sequim Bay State Parkiin, jonne oletettiin ehtivämme hyvin ajella Wallmart tankkauksen jälkeen. Ja no, tavallaan ehdittiinkin. 

Molemmille iski ihan hirvittävä väsymys melkein samantien kun päästiin tienpäälle. Jotenkin saatiin sinniteltyä ittemme parin pikaisen happihyppelyn avulla leikkarille justiinsa hämärän tullessa. Teltta pystyyn ja pää tyynyyn. Jälkikäteen naureskeltiin, että ollaan oltu TOSI väsyneitä, kun on nukahdettu sillä sekunnilla kun pää on mennyt tyynyyn. Mähän on siis niin herkkis unieni kanssa, että mikään ei saa koskea muhun tai en saa unta, eikä puhettakaan että pystyis nukkua kainalokkain. Paitsi tuona yönä. Siihen nukahdin Villen kainaloon tyytyväisenä, ja Ville heräs jossain kohtaa kun käsi oli puutunut kun siinä röhnötin. Ja ihme ja kumma, en herännyt edes siihen kun Ville vaihtoi asentoa. Mutta kyllä muuten maistui poikkeuksellisen hyvältä ne unet!

Ja miten ihana oli aamulla herätä linnunlauluun! Ja miten kaunis tuo leikkari oli! Aamu oli niin mahottoman tyyni että! Lähdettiin heti aamupalan jälkeen kävelylle rantaan.

Vähän matkan päässä rannasta pulahteli pari hyljettä, joista toinen lähti uimaan meitä kohti. Tarpeeksi hyvä zoomi kun on kamerassa, niin jonkulaisen etäisesti hyljettä muistuttavan kuvan sain :D 

Näitä hassuja simpukoita simpukankodoissaan oli kaikki paikat täynnä, nämä laitureiden betonipaalut ylhäältä alas asti. 

Ja lisää erilaisia simpukoita merenpohjassa.

Se on jotenkin niin vaikea kuvailla se tunne, mikä on ensimmäisen lomapäivän aamuna kun herää itse kohteesta. Se kutkuttava, lämmin tunne kun koko loma vielä edessä, mitä kaikkia seikkailuja tällä reissulla on edessä. Ilo suorastaan kuplii sisällä ja oot vaan aivan innoissaan kaikesta.

Rannalla nähtiin myös kotka mutta se oli sen verran kaukana, että hyvää kuvaa ei saatu. 

Rantakävelyn jälkeen lähdettiin kävelemään muuten vaan tätä pientä leirintäaluetta ja sitä ympäröiviä polkuja ympäri. Tässä joitakin kuvia sieltä. 

Leikkarilta ei ollut kuin lyhyt matka Port Angelesin kaupunkiin jossa on muutamaankin kertaan aiemmin pysähdytty ja yövyttykin. Kävelyretkemme oli saanut mahat taas kurnimaan joten pysähdyttiin toiselle aamupalalle aivan kertakaikkisen hurmaavaan  Priscilla´s Cruise Inn Cafeen. Ville tämän jostain bongas, että oli saanut hyvät arvostelut joten osattiin etsiytyä paikalle. Täytyy sanoa, että muuten ei olis kyllä ehkä tullut pysähdyttyä :D 

Tämä oli siis samassa rakennuksessa jonkun autokorjaamon kanssa, ja piha täynnä autonromuja.  Myös ikivanhoja ruostekasoja. Ulospäin ei siis näyttänyt "miltään" eikä olis kyllä ekana tullut mieleen että sielä on kahvila, etenkään hyvä kahvila. Mutta sisältä se oli tosi herttainen vanhanajan diner, ja ruoka oli kertakaikkiaan erinomaista ja palvelu samaten. Suositus!

Vielä oikein kruunu paikalle, kun oli selkeästi paikallisten vakkarimesta. Tarjoilija tunsi meitä lukuunottamatta suunnilleen jokaisen paikalle tulijan ja vaihtoi kuulumisia. Naapuripöydän mummoseura oli menossa elokuviin katsomaan The Last Rodeo -leffaa. Jollakin oli lapsenlapsi käymässä kaukaa. Oli vaan jotenkin niin mahtava meno sielä.

Port Angeles oli upea tuohon aikaan vuodesta, toukokuun puolivälin jälkeen. Koko kaupunki kukki. Kaikki tienvieret kukki. Pihat kukki. Kaikki. Aivan valtava väriloisto. Ajeltiin pitkät pätkät vaan kaupungin katuja eestaas ihaillen pihoja. Ja kukkaloistoa sai ihailla myös valtatien varsilla, etenkin joku keltainen puska täytti tienpientareet niin että sitä piti ihan ääneen moneen kertaan ihmetellä. Miten mahtava aika reissata tuolla. 

Kaupungissa käytiin myös Olympicin kansallispuiston vierailijakeskuksessa, josta saatiin lisätietoa avoinna olevista paikoista. Meillä oli ollut alunperin tarkoitus yöpyä Sol Duc hotspringsin leikkarilla, mutta tulva oli huuhtonut tien pois joten se jäi toteutumatta. Ylhäällä Hurricane Ridgellä taas oli vielä kovasti lunta, joten siellä oli moni polku vielä suljettuna. Koska sielläkin oli jo kertaalleen käyty, päätettiin jättää sekin välistä ja keskittyä täysin uusiin paikkoihin. 

Ensimmmäinen sellainen oli Marymere Fallsin putoukset ja Storm King ranger station. Parkkipaikkaa oli yllättävän vaikea löytää, vaikka oli "vasta" perjantai aamupäivä. Mutta Memorial Day viikonloppu tiedossa, niin porukka oli nähtävästi aloittanut viikonlopun vieton vähän ennakkoon. Onneksi tajusin tämän juhlapyhän jossain kohtaa reissua suunnitellessa, koska viime tipassa majoitusten löytäminen tuolle viikonlopulle olis ollut tuskallista. Nyt meillä oli koko viikonlopuksi majoitukset varattu etukäteen.

Storm King ranger station

Putoukset itsessään ei olleet mitenkään erityisen vaikuttavat, mutta polku sinne oli kiva ja kaikki se Washintonin vehreys saa kyllä joka kerta suorastaan ihmetyksen valtaan. Porukkaa oli kyllä polulla vähän liikaa meidän makuun, toki se osattiin arvata parkkipaikan tungoksen perusteella. 

Tämän lyhyen pysäyksen jälkeen matka jatkui rannikolle. Tuo tienpätkä Port Angelesista Forksiin on jotenkin niin ihana, kun puut oikein kaartuu tien päälle ja paikoitellen tuntui kuin ajaisit kasvitunnelissa. 

Ajeltiin tyynenmeren rantaa Rialto Beachille jolta patikoitiin hiekkarantaa pitkin vajaa 2km suuntaansa. Täälläkin oli ihan tuhottomasti porukkaa, mutta joitakin kuvia sentäs onnistui saamaan ilman muita turisteja.

Rannalta bongattuja elukoita oli mm. saukko, kotka, hylje ja meidän elämän ensimmmäiset meritähdet! Oltiin niistä ihan pähkinöissä. Löytyi monenvärisiä, ja muutenkin kaikkea kiehtovaa ja kaunista hilavitkutinta. Sama mihin suuntaan katsoi, löytyi jotain ihasteltavaa.

Tämä "Hole in the wall" on yksi rannan vetonauloista

Kun päästiin takaisin autolle, olikin jo huutava nälkä. Oltiin kerrankin muistettu ladata offline karttoja, joiden avulla onnistuttiin löytämään taco ravintola Forksista. Olikin astetta erikoisempi mesta, nimittäin kirkon yhteydessä :D Ruoka ei ollut kaksista, mutta ei nyt pahaakaan. 

Kauheasti ei enää matkalla pysähdelty, koska iski kova väsy. Yöpaikka oli varattu Willabyn leirintäalueelta Olympicin kansallispuiston kupeesta, Quinault järven rannalta. Tämä oli tosi kaunis paikka, mutta yksi koko matkan askeettisimmista leirintäalueista. Vessat oli kaukana, ja vaikka ne oli "vesivessat" niin lavuaareja ei sieltä löytynyt, vaan vessojen ulkopuolella oli pieni hana. 

Leikkarin alue vietti jyrkästi rannalle, ja vessaan päästäkseen saikin kunnon treenin ylös alas mäkiä. Tämäkin leikkari oli aika pieni, mutta aivan täynnä. Onneksi olin tosiaan tajunnut varata majoitukset ajoissa, oli nimittäin todella työlästä löytää sopivia edes silloin n. puolta vuotta aiemmin kun niitä etsin. Monessa paikkaa oli 2 tai 3 yön minimi tuon viikonlopun aikana, eikä meidän aikatauluun sopinut pysyä niin pitkään paikallaan tuossa kohtaa matkaa. 

Heti pimeän tultua mentiin taas nukkumaan, tällä kertaa ei sentään ihan yhtä väsyneenä vaan jaksettiin jopa hetki lukea. 

Aamusta tutkittiin alueen patikkapolkuja ja päädyttiin leikkarilta lähtevälle Quinault nature trailille, joka oli muuten yksi koko reissun mieleenpainuvimmista patikoista kun tuo metsän vehreys oli vaan jotain niin käsittämättömän upeaa. 

Takaisin teltalle mennessä käytiin vielä järven rannalla ihailemassa sen tyyneyttä. 

Pakattiin kimpsumme ja kampsumme ja oltiin Quinaultin ranger stationilla jo ennen sen avautumista, jouduttiin hetki odotella ulkosalla. Saatuamme vinkkejä parhaisiin patikoihin, käveltiin vielä hetki siinä Quinaultin "keskustassa" jos sitä siksi voi sanoa kun sen verran pieni kylä kyseessä, ja suunnattiin sitten kohti maailman isointa Sitka -kuusta. 

Tässä ensimmäisessä kuvassa se näyttää vielä suhteellisen normaalilta puulta. 

Mutta kun minä meen mittatikuksi kiipeilemään rungolle, niin saa jotain käsitystä siitä miten valtaisa se onkaan. 

Olihan se vaikuttava. Ja ehdottomana plussana, että tällä puolen puistoa ei ollut ruuhkia! Puistonvartija olikin juuri kertonut meille, miten hyvä valinta me oltiinkaan tehty että ei menty Hoh sademetsään vaan päädyttiin tuonne puolelle puistoa, Quinaultin sademetsään. Hohiin oli kuulemma odotettavissa aamusta asti 3h jonot että pääsee edes puistoon sisään. Huh. 

Quinaultin puolella valittiin puistonvartijan suosituksesta Maple Glade sademetsän rengasreitti, ja vaikka parkkipaikka oli pieni, oli tuohon aikaan vielä silti helppo löytää paikka. Muutama muukin aikainen oli sentään jo paikalla, mutta ei montaa autoa, ja kun polulle päästiin niin ei nähty eikä kuultu ketään koko matkalla vaan saatiin nauttia luonnon hiljaisuudesta ja lintujen laulusta. Ja siitä upeasta vehreydestä. 

Polun loppupuolella päästiin seuraamaan tälläisen minipienen hiiren touhuja. Se oli tosi kesy ja antoi kuvata ihan vieressä. Varmaan 10min seurailtiin sen menoa, niin suloinen pieni otus. 

Kello ei tainnut olla paljoa yli kymmenen, ja me oli keretty tehdä jo kolme patikkaa tuolle päivälle. 

Sitten olikin pitempää ajopätkää tiedossa kohti Oregonia, joten seuraava postaus sitten sieltä. 

Meillä oli ollut ihana alku lomalle!