Hassuja, noloja ja pelottaviakin tilanteita auton kanssa reissatessa (niin Suomessa kuin ulkomailla)

Näistä taitaa suurin osa olla sattunut Suomessa matkustaessa, ja iso osa taitaa liittyä mun vanhaan autoon joka aiheutti paljon harmaita hiuksia (ja näin jälkikäteen ajateltuna, paljon hauskoja muistoja).
Valitettavasti kuvien löytäminen tähän postaukseen olikin sitten hieman toinen juttu, vaikka tiedän että jokaisesta näistä autosta ON kuvia jossain, niin osa vaan pysyi piilossa.
Kuvien autot kuitenkin vahvasti liittyy tapauksiin.

Ensimmäinen keissi, mikä tulee mieleen on kun vein koiria lenkille yhtenä pääsiäisenä. Laitoin koirat autoon ja ajeltiin muutaman kilsan päähän metsäautotielle jossa saisivat juosta vapaana. Parkkeerasin auton ja huomasin iiiison määrän joutseni ja kurkia pellolla, ja koska mulla oli kerrankin kamera mukana niin nappasin sen kouraan että saisin napattua kuvia ennenku säikähtävät.
Koirat jätin siis tietenkin autoon. Samalla hetkellä, kun työnsin ovea kiinni, tajusin että auton avaimet on edelleen virtalukossa, ja yhdellä koiralla on tapana hypätä ovea vasten ja tuossa autossa jos onnistui hyppäämään siihen vipuun mistä ovi avataan, ovet meni lukkoon. Samalla sekunnilla kun mun käsi oli kahvalla vetämässä ovea uudestaan auki, koira hyppäs siihen samperin vipuun ja ovet meni kiinni.
Kyseiseen autoon en ollut koskaan saanut vara-avaimia enkä ollut niitä teettänyt.
Siinäpä sitte oltiin. Neuvottelusoitto isälle ja naapurin isännälle (olin tuohon aikaan sinkku eli kotona ei apua ollut...)

Isä tuli paikalle puolen tunnin sisällä ja siinä kohtaa rupes etupenkillä olevalla mummo-koiralla ja olemaan niin kuuma, että kieli roikku poskella. Muuta koirat oli tajunneet mennä varjoon takapenkille mutta lämpöä rakastava mummeli edelleen etupenkillä, suorassa auringonpaisteessa.
Vaikka oli vasta pääsiäinen niin oli harvinaisen lämmintä, parinkymmenen asteen luokkaa.
Ei siinä kauaa auttanu miettiä, ei muuta kun tuulilasi paskaks ja sitä kautta saatin ovet auki ja koirat ulos.
Että sellanen mukava, rentouttava lenkki...

Koiranäyttelyissä tuli joitakin vuosia takaperin käytyä tosi ahkeraan, nykyään se on jäänyt vähemmälle kun oon käyttänyt kaikki rahani reissaamiseen ulkomailla.

Ainakin kaksi näyttelyreissua tulee heti mieleen joissa tuo vanha valkoinen ratsuni, Ford Mondeo, näytteli isoa osaa (ja jota eräät ystäväni edelleen jaksavat muistella THE autona :D )

Näyttelypäivän aamu alkoi lupaavasti sillä että nukuin tunnin pommiin. Näyttelypaikalle oli n. 2h matka, ja koirat tietenkin pesemättä ja puunaamatta ja oma rotu tietenkin ensimmäisenä kehässä.
Ei muuta kuin soittoa kaverille että myöhästyn, koirille pikaiset pesut ja eikun matkaan.

Ei päästy edes omasta kaupungista kauemmas kun edessä menevä auto kääntyikin yllättäen vasemmalle ilman vilkuttamatta ja mä ajoin sen perään, poks. Ei pahasti, mutta kuitenkin.
Poliisit paikalle, sakot talvirenkaista (oli jo kesäkuu...) ja kiireesti jatkamaan matkaa ruttusella konepellillä.
Mutta mitä se olis ollu että ongelmat olis tähän loppunu? Vaikka auto mukamas kiltisti kulki eteenpäin, jossain kohtaa kävi ilmi että kaasu hirttää kiinni.
Se oli sitten tosi kiva jokaisessa risteyksessä missä piti pysähtyä ja painaa jarrua, kun auto kiekuu vieressä kierroksia nostellen. Tässä kohtaa oltiin kuitenkin jo lähempänä näyttelupaikkaa kuin kotia joten päätettin vaan jatkaa matkaa.
Vänkärin paikalla istuva ystävä suunnitteli pakoa liikkuvasta autosta mikäli auto ei yhtäkkiä enää pysähtyisikään.
Näyttelyihin selvittiin, tosin niin tiukille meni aikataulu että kun päästiin paikanpäälle niin mä otin lennosta koirat takaluukusta ja juoksin kehään, joka oli jo täydessä vauhdissa ja jätin kaverin parkkeeraamaan ärjyvän auton.
En enää muista, oliko tuolla kyseisellä reissulla jotain muutakin ongelmaa kuin tuo että kaasu hirtti päälle, mutta vielä jatkettiin matkaa seuraavan päivän näyttelypaikalle samaisella pelillä muutaman sadan kilometrin päähän.
Oli muuten eka kerta ikinä, kun mun rakkaista rakkain mummokoira, jo edesmennyt Nala, oli virallisessa näyttelyssä ja muistan ikuisesti miten äärettömän onnellinen olin, kun se sai arvosanan "erittäin hyvä" mihin en normaalisti olis ollut erityisen tyytyväinen mutta tuolloin se tuntui paremmalta voitolta kuin että joku toinen koira olis voittanut koko potin.
Näyttelypaikalla satoi vettä kaatamalla ja mummokoira oli ihan keskisormi pystyssä, mutta siitä huolimatta mulla oli ihan voittajafiilis ja tuo reissu on kyllä muutenkin jäänyt aika vahvasti mieleen noitten kommellusten vuoksi.

Toinen kerta joka muistuu mieleen samaisella autolla, oli kun lähdettiin kahden kaverin kanssa näyttelyreissulle Ouluun. 8-tiellä Kokkolan ja Oulun välillä on piiiiiiitkä suora, jolla lähdettiin ohittamaan kun oltiin taas ylläriylläri myöhässä aikataulusta, niinku aina näyttelyaamuna... ainut vaan, että mondsa ei kiihtyny. Tai siis, kiihtyi sen verran että päästiin rinnalle, mutta ei ohi. Ei, vaikka kuinka painoin tallan pohjaan niin siinä kinnattiin auton vierellä kunnes suoran lopussa oli pakko antaa periks ja palata takas sen toisen auton taakse.

Kolmas kerta ei ollut näyttelyreissu, eikä tainnut olla edes sama auto vaan sininen pösö. Olin viemässä koiria juoksemaan metsäautotielle, ja parkkeerasin kahden kapean  metsätien risteykseen niin reunaan, että jos joku sattuis tulemaan sinne samaan aikaan niin varmasti pääsis ohi.
Kerkesin kävellä ehkä pari-kolme sataa metriä, juuri ensimmäisen mutkan taakse, kun yhtäkkiä kuuluu auton tyytty TYYYYYYYYYYYYYT!! Ja se ei vaan lopu, vaan jatkuva tyyyyyyyt.
Vähän ärtyneenä ajattelen että kyllä sitä nyt vähemmästäkin kuulee, että tullaan tullaan, ja mietin että miten iso auto pitää olla ettei siitä muka pääse ohi kun auto on melkeen ojassa.
Ällistys on melkoinen, kun mutkan takaa ei näykään kuin vain oma auto. Astelen lähemmäs ja jossain kohtaa totean että se on mun auto joka huutaa.
Ja ei muuten lopeta. Käynnistän auton, ei auta. Sammutan taas, ei auta. Mikään ei auta.
Koirat takas autoon ja soitto iskälle, joka neuvoo tulemaan näyttämään autoa sille.
Koko n. 20min matkan läpi kaupungin auto huutaa tyyyyyyyyyyt, ihmiset kattoo pitkään, varmaan miettien mikä mulla on hätänä ja ajaa tien sivuun.
En oo ehkä ikinä ollu niin nolona. En muista mitä iskä sille teki, mutta sai se sen hiljenemään, eikä tuota sattunu enää toista kertaa.

Kaikissa näissä yllä olevissa koiranäyttelyreissujen kertomuksissa autona oli sama sininen Peugeot, mutta valitettavasti siitä ei vaan löytynyt yhtään kuvaa.

Seuraava sattumusten sarja on häämatkalta jenkeistä. Oltiin Yellowstonessa, 3kk matkasta takana oli vasta viikon verran. Oltiin oltu päivä Codyssa ja oltiin ihan uupuneita, mutta oli pakko päästä Hayden Valleyyn iltahämärissä spottailemaan karhuja/susia. Meillä oli eka kertaa pitkään aikaan nimittäin ollut netti Codyssä, ja olin lukenut että Wapiti Lake -lauma oli ollut nähtävillä tuolla ja niillä oli biisoninraato ihan siinä tieltä n. 200m päässä metsikössä ja olivat tuoneet pentunsakin nähtäville.Kun päästiin paikalle oli kaikki levikkeet jo ihan täynnä autoja, kun yksi levike oli jouduttu kokonaan sulkemaankin kun se raato oli niin lähellä että siinä olis ollut vaarallista olla kun karhutkin kävi aterioimassa raadolla ja yllättäen ne ei arvosta lähelle tunkevia ihmisiä kun ovat syömässä.
Löydettiin kuitenkin tienposkesta sen verta leveä kohta, mihin pystyi parkkeerata niin että auto oli kokonaan pois asvaltilta. Asvaltilta penkereelle vaan oli sen verta korkea pudotus, että siihen piti ajaa tietyllä tavalla, ja parkkeerattuani sanoin Villelle että meidän täytyy sitte oottaa niin kauan, että kaikki muut on lähteny meidän edestä koska ei päästä nousemaan takas asvaltille siitä kohdasta vaan täytyy ajaa muutama kymmen metriä eteenpäin jossa asvaltti on suunnilleen samalla korkeudella kuin penkere.
No, bongattiin useampikin tuttu keneen oli aiempina päivin näinä iltahämärän villieläinbongaushetkillä tutustuttu, ja ilta meni nopeaa. Tiedossa oli että siellä oli harmaakarhu puiden lomassa aterioimassa raadolla, mutta sitä ei näkynyt kun puusto oli sen verran tiheää ja me sen verran kaukana.
Aurinko laski ja porukka rupes lähtemään, ja levikkeelle jossa me oltiin tuli tilaa. Ville halus siirtää auton siihen ja käydä mahdollisesti samalla muutaman km päässä vessassa, eikä uskonut kun sanoin ettei siitä meidän paikalta pääse lähtemään vielä kun on autoja edessä. Mä jäin siihen levikkeelle juttelemaan tuttujen kanssa ja oletin että se tulee kohta takas kun huomaa ettei siitä mihinkään pääse.
Väärin.
Ville päätti peruuttaa samaa reittiä mitä olin auton ajanutkin siihen.
Ainut, että se ei huomannut että siinä vuoren rinteellä meidän auton takana oli sellanen "kuoppa"/vyörymä, ja kun se lähti peruuttamaan niin ulommainen takapyörä osui just siihen.
Me katsottiin tuttujen kanssa kauhulla, kun yhtäkkiä pimenevässä illassa auton ajovalot heilahtaa lähes kohti taivasta ja perä liuskahtaa alas kivien ja hiekan lähtemässä vyörymään rinnettä alas.

Mä juoksen puolijuoksua autolle (joka on siis ehkä n. 200m päässä siitä levikkeeltä millä on oltu) juuri parahiksi näkemään kun kiroileva suomalainen mies nousee kiukuissaan autosta ja paiskaa oven kiinni niin, että koko auto heiluu siinä jyrkänteen reunalla.

Siinä kohtaa paikalle on kerennyt jo muitakin ja yhden pick upin omistaja kaivelee hinausköyttä esille, se on selvää että itsestään autoa ei siitä pois saa.
Kun ovat hetken porukalla kiertäneet ja tutkailleet autoa, tulevat tulokseen että ei uskalla edes yrittää hinata autoa, koska se lähtis heti vyörymään rinnettä alas eikä ole takeita etteikö se jättimäinen pickup lähtis perässä, sen verran jyrkkä rinne on siinä kohdalla.
Pickupin omistajan vaimon kännykässä sattuu olemaan sen verran kenttää, että pystyy käydä vähän matkan päästä soittamassa ihan oikean hinausrekan paikalle (normaalistihan Yellowstonessa ei kännykät oikeen kuulu, tuossa paikalakaan ei saatu ennen eikä jälkeen tuota tapahtumaa millään operaattorilla kenttää että mikä lie että just tuolloin onnistui...)

Kaikki muut lähtee, me jäädään ranskalaisen tuttavapariskunnan kanssa kahdestaan pimeään iltaan tietäen että siinä n. 200m päässä on se harmaakarhu syömässä, eikä mitään keinoa nähdä jos se päättäiskin lähteä sieltä tulemaan meitä kohti. Autossa olis kyllä otsalamput, mutta koska auto tosiaan kirjaimellisesti heiluu rinteessä, ei autosta uskalla mennä mitään etsimään.

Vihdoin puistonvartija saapuu paikalle ja hetken päästä myös hinaus auto. Menee kuitenkin vielä pari tuntia ennen kuin voidaan huokasta helpotuksesta sillä autoa ei todellakaan ole edes hinausrekalla helppo saada takaisin tielle.

Loppujenlopuksi kuitenkin selvitään säikähdyksellä, auto naarmuitta ja yhtä pelottavaa kokemusta rikkaampana jatkamaan matkaa Grantin leirintäalueelle nukkumaan. 200$ köyhdyttiin hinauksesta mutta se tuntui siinä kohtaa mitättömältä.
Seuraava aamu oli ainoa aamu, kun päätettiin jättää bongailut välistä ja vaan kääntää kylkeä teltassa auringon noustessa, sen verran voimille jännitys otti.

Onko muillakin sattunu tälläisiä vastaavia tilanteita, vai ollaanko ainoita? Kuulisin mielelläni kommenteissa!