Usan roadtrip 2023 osa 7 ; Yellowstonen ja lähialueiden tutkimista uusissa paikoissa (ja vähän vanhoissakin)

 

Lewis Laken leirintäalueella vietetyn yön jälkeen lähdettiin taas pohjoista kohti. Pysähdyttiin pikaisesti muutamalla näköalapaikalla kuten Keppler cascadesillä ja pyörähdettiin myös Old Faithfulilla mutta seuraavaan purkaukseen oli sen verran odottelua ettei jääty, koska se on kuitenkin jo useampaan kertaan nähty. 

Sen sijaan oli päätetty tutustua vähän muihin geotermisiin alueisiin joista meillä oli vähemmän kokemusta ja käytiin kävelemässä koko Bisquit Basinin pitkostettu lenkki, ei ainakaan muistettu että oltais sielä käyty aikaisemmin. Kyllähän oli värejä ja suhinaa ja pöhinää.

Huomattiin siinä lenkkiä kiertäessämme, että perältähän lähti kivan oloinen patikkapolku joka vei useampaankin paikkaan, ja Mystic Fallsin reitti tuntui jopa sopivan mittaiselta. Jätettiin se kuitenkin vielä toiseen kertaan, koska meillä oli jo silmäiltynä toinen reitti hieman pohjoisempana, Grizzly Lake. 

Matkalla pysähdyttiin vielä Roaring mountainille eli ärjyvälle vuorelle, joka on ihan tien vieressä oleva rinne täynnä fumaroleja ja "höyry aukkoja", en oikein tiedä mikä olis oikea käännös steam ventille? Ne joka tapauksessa on kuumimpia putakoita ja pitää aika kovaakin ääntä josta tämä ärjyvä vuori on saanut nimensäkin. 

Kuvissa nyt ei harmillisesti näy kuinka paljon noita pihiseviä ja puhisevia tuola oli, mutta voin kertoa että koko rinteen täydeltä. 

Sitten päästin päivän kohokohtaan! Grizzly Laken alue tai ylipäätään tuo puiston läntisempi pätkä päätiestä ei ole meille ihan mahdottoman tuttu entuudestaan eikä meillä ollut sille mitenkään erityisiä odotuksia. Oli vaan kateltu patikkaoppaasta että se kuulosti ihan kivalta, siinä pitäs oleman erilaista maisemaa. Ja olihan sitä!

Patikka alkoi ylittämällä ihana kukkiva niitty jonka toisessa päädyssä polku lähti kipuamaan siksakkia mäkeä ylös. Pari kalastajaa lähti meitä ennen kipittämään mutta ne oli kyllä jotain teräskuntoisia kun suorastaan lensivät mäen ylös. 

Ei tuo mäki näin kaukaa ollenkaan pahalta näyttänyt, eikä vielä nähty sitä siksakkia mitä polku teki....

Tästä kuvasta jo tihrustamalla erottaa siksakin. Eikä se vieläkään näyttänyt niin pahalta kuin oikeasti oli. Kai siihen on syynsä, miksi polku vedetään siksakkia eikä suoraa... tuntui että joka ikiseen mutkaan piti pysähtyä puuskuttamaan.

Polku kulki myös vanhojen ja uudempienkin paloalueiden läpi.

...ja kukkia riitti. En oo tainnut millään muulla patikalla kuvata kukkia tässä määrin, mutta tuolla oli vaan kertakaikkisen upea kukkaloisto etten millään malttanut olla kuvaamatta.

 Polku kulki suurimmaksi osaksi nuorehkossa metsässä ja niityillä, jossa ei vielä kauheasti varjoa ollut suojaksi auringolta. Onneksi keli ei ollut enää ihan yhtä kuuma kuin aiempina päivinä, mutta oli silti varattu juotavaa useampi litra mukaan ja muutenkin evästä, kun tiedettiin että lounas jää myöhäiseen. Tämä oli meidän seitsemäs kerta Yellowstonessa, ja aika monta patikkaa on tullut tehtyä mutta tästä tuli yksi ainakin mun suosikeista. Eikä pelkästään siksi, että polun varrella oli enemmän merkkejä karhuista ja susista kuin millään meidän aikaisemmalla patikalla! Ihan jatkuvasti tuntui tulevan vastaan läjiä joiden jättäjien lajin tunnistin heti, sen verran monet kasat on tullut Vartiuksen kesinä nähtyä :D Tassun jälkiä ei tällä kertaa nähty, mutta toisaalta tuo polku oli niin kova (ja kuiva sekä kivinen) että ei siihen olisi mitään jäänytkään. Mutta laskettiinkohan me 11 läjää ennenkuin lopetettiin laskeminen. Niistä suurin osa oli susien, muutamat karhujen. 

Kertaakaan ei kuitenkaan pelottanut tai ikävällä tavalla jännittänyt, senkin olen Vartiuksen vuosina oppinut. 

Sitten tultiin vuoren (vai ison mäen?) harjanteelle ja nähtiin eka kertaa vilaukset järvestä. Olihan se aika iso! Laskeuduttiin jälleen hyvin siksakkista polkua alas järvelle josta löydettiin myös ne kaksi meitä ennen lähtenyttä kalastajaa. Kuulemma ei nyt oikein kala syönyt, mutta olivat juuri todistaneet kun wapiti (peura) lauma oli uinut järven yli. Me ei oltu nähty tai kuultu vilaustakaan niistä, vaikka ne oli tulleet polun suuntaan. Me pidettiin varmaan niin isoa ääntä (puuskutusta...) että ne oli katsoneet parhaaksi pysyä kaukana! Eihän tämäkään patikka nyt oikeasti niin pitkä ollut, reilu 7km, mutta korkeuseroja oli varsinkin verraten noihin lämpötiloihin, enkä voi kyllä ihan hirveästi kehuskella meidän kunnollakaan. Ja kaipa sekin tekee osansa, että puisto on ylipäätään aika paljon korkeammalla kuin mihin me on Suomessa merenrannalla asuessa totuttu. 

Polku olis jatkunut vielä vaikka ja kuinka pitkälle järven jälkeenkin ja haarautunutkin vielä myöhemmin, mutta se oli tuolloin suljettu syystä jota kumpikaan meistä ei nyt millään muista. Oliskohan sielä ollut maastopalo vastikään ja vaarallista kulkea ? Oletamme, että muistettais jos se olis ollut karhuaktiivisuuden vuoksi suljettu. Tehtiin sama temppu kuin edellispäivänä että lilluteltiin jalkamme hrrrr niin kylmässä vedessä ja jälleen kerran virkisti kyllä väsyneet jalat. 

Paluumatkalla tuli kuvattua lisää kukkia!

Alun siksakkimäki ja niitty kuvattuna toisesta suunnasta. Pian pääsis syömään!

Oltiin haaveiltu koko päivä tacoista, ja nyt oli viimein aika siirtyä Gardineriin evästämään. Taivas rupes näyttämään hieman synkeähköltä pohjoisessa, ja sinnehän meidän tie tietenkin vei... oli nimittäin vaihteeksi KOA varattu Livingstonista, tai eihän se oikeasti ole kovinkaan lähellä Livingstonia mutta kuitenkin. 

Saatiin ihan mahottoman hyvät tacot Mountain Tacosilta ja mahat ympyräisinä jatkettiin kohti sateisen ja salamoivan näköistä pohjoista. 

Sää näytti tältä meidän lähestyessä Prayta... idästä alkoi pikkuhiljaa näkyä taas sinistäkin taivasta mutta lännessä oli kovin synkkää. 

Mutta jotenkin ihmeen kaupalla perille KOAlle päästyä se olikin taas ihan ok eikä sielä ollut edes satanut joten maakin oli kuiva. Tarkoitus oli vielä käydä Livingstonissa ruokakaupassa joten päätettiin pystyttää teltta heti että jos se rupeaakin satamaan niin ei tartte sateessa tehdä sitä. 

Ruokatäydennykset saatiin tehtyä ja ostettiimpa pari pulloa viiniäkin ihan sen kunniaksi että saataisiin seuraavana päivänä Kari meidän seuraksi ja siis pitihän mulla olla skumppa 40-v synttäripäivän kunniaksi, johon siihenkään ei ollut enää kuin pari päivää eikä ollut tarkoitus sitä ennen käydä ruokakauppojen äärellä. 

KOAn viereisillä pelloilla oli kova paalaus käynnissä, ja jotenkin nuo paalit sopi tuohon vuoristomaisemaan niin hyvin että ihan joutui ottaa kuvan. 

Illasta tuli lopulta todella kaunis joten päätettiin vielä käydä auringon laskiessa kävelyllä leirintäalueen ympäri. Leirintäalue rajoittui jokeen joten rannalle päädyttiin auringonlaskua ihailemaan muiden saman aatoksen saaneiden kanssa. Taivas oli huomattavasti punaisempi mitä kuvassa näkyy, ihan niinkun todella maaginen. 

Jostain syystä nyt viimeiselle kolmelle yölle oli sattunut tosi meluisat telttanaapurit. Muualla ne oli olleet huutavia lapsia (ja aikuisia) mutta tällä kertaa naapuriteltassa oli bileet. Räppiä huudatettiin kajareista myöhälle yöhön. Jossain vaiheessa sekin silti hiljeni ja uni tuli teltassa hyvin niinkuin useimmiten ulkoilmassa. 

Aamulla oltiin taas aikaisin liikenteessä helteen vuoksi. Koska kerran patikointi on vienyt mennessään, päädyttiin kokeilemaan googlettelun seurauksena puiston ulkopuolista polkua joka lähti ihan leirintäalueen läheltä. Eipä paljoa auttanut olla aikaisin liikenteessä, Pine Creek Fallsin reitin parkkipaikka oli ihan täyteen ammuttu vaikka se oli vielä kohtalaisen iso. Ilmeisesti paikallisten suosiossa, sillä suurin osa rekkareista oli Montanan kilvillää. Ei kovin kauaa tarvinut kuitenkaan odotella kun yksi auto lähti, ja päästiin parkkiin. 

Polulla tuli ihan hirveästi porukkaa vastaan, huomattavasti enemmän kuin puiston patikoilla. Ja tosi monella oli koira mukana. Polku alkoi taas kulkemalla palaneen metsän läpi ja reitin alkupisteessä oli vielä varoituksia että polulta ei saa poiketa sillä puut voi edelleen kaatua kun on vahingoittuneet palosssa. 

Polku olisi jatkunut vielä putouksilta eteenpäin ja monella vastaantulijalla olikin rinkat selässä ja kovasti varusteita eli oli varmaan olleet yötä siellä. 

Tämä oli kyllä todella kaunis vesiputous ja sen verran iso, että sen juurella joutui korottaa ääntä vähän enemmänkin että toinen kuuli mitä puhui. 

Kukkia ja marjoja riitti tälläkin polulla, tänä vuonna näytti elokuullekin riittävän vielä hyvin vehreyttä. Tuossa vaiheessa ei ollut vielä ollut isompia maastopaloja eikä ollenkaan niin pahaa kuivuutta kuin edellis vierailuilla joten joka paikka ei ollut edes auringon/kuumuuden takia palanut.

Paluumatkan maisemia Paradise Valleysta. Kyllä tätä laaksoa ja etenkin vuoria katsoessa voi samaistua Yellowstone -televisiosarjan Duttonin perheen elämään että miksi ne haluaa niin kovasti pitää ranchistaan ja maistaan kiinni. Haluaisin minäkin. 

Ennen puistoon paluuta pysähdyttiin vielä tankkaamaan ja jaloittelemaan Gardineriin ja huomattiin sillalla kävellessämme että sieltä on tulossa koskenlaskijoita. Aktiviteetti jonka toteutuksesta on puhuttu vuosia mutta jäänyt edelleen toteuttamatta... missäpäs muuallakaan sen mieluummin tekisi kuin tuolla! Ehkä seuraavalla vierailulla? 

Yksi syy sillalle kävelyssä oli tähyillä kuinka pahasti edellisvuoden tulvat oli vahingoittanut/muuttanut joen piennarta. Ihan tuosta paikkeilta minne sillaltakin näkyy, lähti tulvan mukana Yellowstonen työntekijöiden asuntola. 

Puiston sisäänkäynti on vielä samalla paikalla kuin ennen, mutta heti sisäänkäynnin jälkeen tie kääntyy jyrkästi oikealle siitä mistä se ennen meni suoraa. Vanhakin tie kyllä vielä hetken matkaa menisi siitä eteenpäin, mutta sinne ei ole enää asiaa, tulva vei siitäkin useamman pätkän kokonaan. Oltais niin haluttu sinne katselemaan miten paljon tuttu alue on muuttunut, mutta sinne ei ollut nyt lupaa mennä. 

Uusi tie on kyllä mahdottoman kaunis ajaa. Vanha tie meni siis alempana, joen vieressä, ja tämä uusi (joka on muuten myös vanha, sillä se on ollut käytössä ennen tuota tulvan viemää tietä) kulki ylempänä rinteillä joten sieltä oli hienot näkymät. Onneksi levikkeitä oli tehty suht paljon ja niille pystyi pysähdellä ihailemaan maisemaa. 

Meillä oli taas uutta ja kivaa tiedossa yöpymisenkin suhteen, nimittäin Indian Creekin leirintäalue. Se on aiemmin ollut niin ettei ole saanut varattua paikkaa, vaan ne annetaan saapumisjärjestyksessä ja reaaliaikaista tilannettahan ei näe mistään. Sama kuin on aiemmin ollut suurin osa puiston leirintäalueista, tämä muutos on ihan vasta tullut voimaan että enää on vain pieni osa leirintäalueista sillä periaatteella ja loput pystyy varata etukäteen. Myös tuo pari päivää aiemmin kokeiltu Lewis Laken leirintäalue oli sellainen. 

Nyt siis kuitenkin oli varaus tehtynä, ja tällä kertaa kahdelle autolle ja kolmelle ihmiselle! <3 Kari liittyisi seuraan iltasella. 

Ajettiin respakopille ja saatiin paikka, saatesanoilla että olkaa tarkkana ruokien kanssa kun on ollut karhuaktiivisuutta viime päivinä.... mustakarhu emo kahden pikkiriikkisen pennun kanssa oli ollut ihan leirintäalueella samana aamuna, toinen mokoma pentuineen ihan leirintäalueen lähellä tiellä / piknik alueella ja lisäksi vielä harmaakarhu viikon sisään. Nyt kyllä meinas vähän jo muakin jännittää nukkua teltassa, kun kuultiin että olivat vielä päässeet ruokiin käsiksi. Silloinhan ne yleensä palaa. (onneksi mitään karhuihin viittaavaakaan ei lopulta näkynyt eikä kuulunut meidän sielläolo aikana)

Saatiin teltta pystyyn ja sitten vaan odoteltiin Karin saapumista malttamattomina.... ja lopultahana sieltä tuli auto joka pysähtyi meidän kohdalle, ai että! Aivan mahottoman kivaa kokea ja nähdä juttuja muutenkin kuin vain oman beiben kans! 

Pystytettiin pikaiseen Karinkin teltta ja lähdettiin kohti Lamaria iltabongaukselle. 

Little Americassa (Towerin ja Lamarin välissä) oli valtavasti biisoneita, joten jäätiin jumiin hetkeksi kun olivat tiellä. 

Lamarissa pysähdyttiin heti alkupäässä Dorothy´s nimisellä levikkeellä, joka on kaikkien meidän kolmen kokemuksen mukaan se paras mahdollinen paikka missä ehkä vois näkyä susia, ja se oli myös täynnä autoja joten lähtökohta tuntui lupaavalta.

Loppujenlopuksi sudet jäi näkemättä, mutta harmaakarhu tuolla laakson pohjalla oli biisonin raadon kimpussa jonka sudet oli paria päivää aiemmin kaataneet. 

Tuosta maisemakuvastakin tarpeeksi zoomaamalla näkyisi karhu ja raato (pieni musta piste aikalailla keskellä, joen ja puron välissä) mutta saatiin me vielä vähän lähempääkin kuva kun karhu lopulta sai mahansa täyteen ja lähti hitaasti löntystämään itään. Laskeutui sitten vielä puron uomaan ja pisti siihen keskelle maate.

Rupes olemaan jo aika hämärä, joten kuvan laatukaan ei päätä huimaa mutta sai siitä vielä vähän enemmän irti kun pikkuisen lisäsi valoisuutta, erottaa sentäs että bamsehan se sielä.

Ajettiin vielä Lamarin toiseen päähän mutta ei bongattu mitään mielenkiintoista ja alkoi jo olla niin hämäräkin että katsottiin parhaaksi vetäytyä yöpuulle ja yrittää aamulla uudestaan.