Usan roadtrip 2023 osa 8 ; Yellowstone seikkailuja kolmisin

Heti alkuun sellainen pieni varoitus, että tästä tulee piiiiitkä postaus. Tarkoitus oli jakaa se pariin osaan mutta kirjoittelinkin sitten putkeen sen kummempia miettimättä, joten jaksaa kahlata läpi ken jaksaa.

Me ei jaksettu aamulla herätä niin aikaisin, niin Kari lähti yksin omalla autollaan aamubongaukselle Lamariin ja me käännettiin kylkeä. No, herättiin mekin kyllä jo ennen seitsemää, mutta rauhassa purettiin leiri ja syötiin pikainen aamupala. 

Löydettiin Karin auto kuski itsekin taas Dorothy´s levikkeeltä. Meidän päästyä asemiin eilisellä raadolla oli harmaakarhu, musta susi ja kojootti. Kari oli kerennyt nähdä ennen meidän tuloa yhtäaikaa raadolla 4 harmaakarhua ja 3 sutta, ei ihan joka päiväinen näky että jakavat saaliin sillä tavalla. Tai no, eihän ne erityisen sopuisasti sitä jakaneet vaan oli välillä jahdanneet toisiaan mutta kuitenkin. Lisäksi Jasper´s Benchillä oli ollut 4 muuta sutta, koko 7 sakki Junction Butten laumaa. 

Raadosta ei enää juurikaan ollut jäljellä, vaan se rupes olemaan pelkkä matto maassa joka erottui ympäristöstä lähinnä vain tummemman värinsä vuoksi. 

Kaikki pedot siitä hävisi yksi toisensa jälkeen, joten mekin jatkettiin matkaa kohti Silver Gatea johon oltiin suunniteltu menevämmäe myöhäiselle aamiaiselle Log Cabin Cafeen joka tiedettiin hyväksi aamiaispaikaksi. 

Matkalla pysähdeltiin vielä muutamalle levikkeelle kiikaroimaan mutta ainut mielenkiintoinen näky oli laamat Hitching Post -levikkeellä, jotka odotteli lähtöä kantojuhdiksi kun ryhmä oli lähdössä yön yli kestävälle ratsastus/kalastusreissulle syvemmälle puistoon.  Parin päivän päästä kuultiin, että yksi näistä laamoista oli säikähtänyt ukkosta ja karannut. Siitä oli havaintoja molemmin puolin tietä Lamarin itäpäästä, mutta kiinni sitä ei oltu saatu. Olisikohan yhteensä pari viikkoa ollut hukkateillä ennenkuin saivat sen kiinni. 

Päivä oli kovin sumuinen ja sateinen, joten vaikka suunnitelmissa oli ollut tehdä joku patikka, mietittiin mitä vaihtoehtoja keksittäisiin. Tarkoitus oli kuitenkin pysyä Tower-Lamar-Cooke City akselilla eli pohjoisessa, koska seuraavan yön majoitus olisi viime vuoden reissulta tutuksi tulleella, ihanalla Skyline Ranchilla. 

Päädyttiin ajelemaan Lamaria muutaman kerran ees taas ja lisäksi pari kertaa ihan Cookeen asti. Näkyvyys ei ollut erityisen hyvä, mutta alhaalla roikkuvat pilvet toi oman tunnelmansa. 

Lopulta päätettiin että ei se sade nyt niin paha ole, kävellään ees lyhyt lenkki. Jätettiin auto Tower Fallsin isolle parkkikselle ja lähdettiin laskeutumaan polkua pitkin Yellowstonen joelle. Mutainen polku oli tietenkin paikoin liukas, mutta kaatumatta selvittiin. Tuo polku on myös tosi jyrkkä, eli vaikka olikin lyhyt (1,5km) niin kyllä siinä silti oli kunto koetuksella. 

Tuolta kun saatiin kavuttua ittemme ylös, oltiin sateesta (ja hiestä) märkiä. Vähän alkoi nälkä kurnia, niimpä hetken neuvottelun jälkeen päätettiin lähteä kohti Cookea jo iltapäivästä ja nauttia aikainen päivällinen Miner´s Saloonissa. Tilattiin jokaiselle omat pitsat, ja tarjoilija kysyi että halutaanko tosiaan jokaiselle omat. No tottakai haluttiin! Pitsojen saapuessa pöytään tajuttiin kysymys, oli meinaan hervottoman kokoiset pitsat. Mä ja Kari ei saatu syötyä omistamme kuin puolet, vaikka kuinka yritettiin tunkea ja oli muka ollut mahoton nälkä. Ville sai omansa syötyä ja tarjoilija sitä ihmetteli, että hän ei oo kovin monen nähnyt niitä yksin syöneen. No, meidän omat puolikkaat lähti sitten mukaan odottelemaan josko nälkä vielä illalla iskisi. 

Sitten ranchille, jossa nämä kaksi söpöä muulia otti meidät vastaan. Siinä ne sai olla ihan vapaana pihassa. Tuo vaaleampi kaveri on Cheyenne, joka on jo 35v! 

Saatiin huone, päästiin suihkuun ja käytiin vielä Karin kanssa hakemassa autosta lisää tavaraa ja moikkailtiin samalla muulit, jotka tulikin heti rapsutettavaksi. Myös kissi kävi kovasti tekemässä tuttavuutta. Kylläpäs olikin ikävä omia mirrejä!

Ranchin isäntä kertoi että koko kesän on ranchin pihapiirissä liikkunut kettu, josta on tullut ihan maskotti. Koska ilta oli suht lämmin, päädyttiin istumaan pitkän aikaa terassilla teetä ja kaakaota juoden, mutta kettu pysytteli piilossa. Kissa sen sijaan tunki väkisellä syliin myös silloin, eikä pois millään. 

En vieläkään tiedä, miten maltoin edes mennä nukkumaan sillä seuraavana päivänä oli tiedossa jotain niin herkkua! Oli mun synttärit, ja siinä missä Kari lähti taas jo aamuyöstä kohti Lamaria, me nukuttiin vähän pidempään ja nautittiin ranchin aamupalatarjoiluista ennen päivän suurta seikkailua, ratsastusretki Specimen ridgelle! Kirjoitan tuosta oman postauksensa, mutta mainittakoon tässä että oli ehdottomasti yksi elämäni upeimmista kokemuksista, jonka Ville ja mun sekä Villen perhe antoi mulle synttärilahjaksi. 

Ei etukäteen tiedetty mihin aikaan ollaan ratsastuksesta valmiita, joten sovittiin Karin kanssa että treffataan jossain vaiheessa illalla Tower-Rooseveltilla, josta meillä oli varattuna mökki. Syödään hyvä synttäri-illallinen ja mennään vielä illaks spottailemaan Lamariin. 

Huone oli varattu Karin nimellä eikä respa voinut tietosuojasyistä kertoa onko hän jo saapunut paikalle tai mikä on meidän mökki, ja puhelimethan ei tuolla tunnetusti toimi että vois soittaa ja kysyä. Ei auttanut kun istua terassille taas odottelemaan milloin Kari sattuis paikalle. Ei meidän lopulta kauaa tarvinut odottaa, ja niin saatiin mökki, päästiin suihkuun ja ei muuta kuin herkulliselle illalliselle! 

Ennen Lamariin lähtöä kerettiin vielä Karin kanssa skoolata skumppaakin, Ville ei reppana voinut kun oli saanut kuskin pestin. Sudet pysytteli tälläkin kertaa piilossa illalla, mutta sama harmaakarhu oli taas laakson pohjalla nuuskimassa vanhaa raatoa. Eipä siitä enää mitään irronnut ja niin se jatkoi matkaansa. Kenties hän muisti aiemmin piilottaneensa luun, sillä hetken päästä huomattiin että karhu kantaa isoa luuta. 

Lopulta koko otus katosi pusikkoon ja me tuumattiin käydä vielä Lamarin itäpäässä aina Pebble Creekillä asti katsomassa mitäs sielä näkyisi. Eipä näkynyt biisoneita kummempaa ja aurinkokin jo laski, joten painuttiin takaisin mökkiin ja unille että jaksetaan aamulla oli anivarhain liikkeellä. 

Ja niin toimittiin ja oltiinkin aamulla jo reilusti ennen auringon nousua asemissa. Oltiin lähdetty liikenteeseen kaikki kamat pakattuna yhteen autoon, Karin auto jätettiin Rooseveltille koska oltiin menossa pariksi päiväksi puiston ulkopuolelle eikä ollut järkeä ajaa kahdella. 

Haettiin lähteissä matkaan aamupalapussukat jotka tuolla nykyään kuuluu hintaan, vaikka ei niillä oikein voi kehuskella. Keitetty kananmuna valmiiksi kuorittuna minigrip pussissa on ollut meidän kesken vitsi jo useamman vuoden, ne ei oikein maistu kylmänä. Mutta onhaan siellä sentään myös jugurtti ja appelsiinimehu!! Jotain edes mahantäytettä ensihätiin. Kahviakin saa jos lähtee sen verta myöhään että ravintola on jo auki, mutta me ei nyt odoteltu. 

Koska parempaakaan tietoa ei ollut (ei oltu päästy tarkistamaan Yellowstone reportsista missä viime päivinä oli ollut parhaat paikat bongata susia) päädyttiin taas Dorothyn levikkeelle. 

Tällä kertaa oli sentäs onni matkassa, sillä nähtiin aikalailla samantien Junction Butten lauman 5 jäsentä, mukaanlukien ainut viime kesän pentueista selvinnyt pentu. Ne oli toisella puolen laaksoa kiipeämässä Jasper´s Benchille (alla olevassa kuvassa tuo mäen puolivälissä oleva iso ruohikkoinen alue puurivin takana). Pennulla ja parilla vuosikkaalla oli kova riehu päällä, ajoivat toisiaan takaa ja painivat. Yhdessä vaiheessa kaikki aikuiset hyppäs ison kiven päälle jonne pentu ei vielä päässyt ja reppana kiersi ja kiersi kiveä ja yritti kovasti hyppiä mutta ei, vielä ei voima ja koordinaatio päpälöissä ihan piisannut. 

Koko sen ajan mitä niitä katseltiin olivat matkalla rinnettä ylös, välillä pysähtyen leikkimään, mutta lopulta pääsivät Jasperin päälle ja katosivat sen takana olevaan uomaan ja katosivat näkyvistä eikä tulleet takaisin vaikka kuinka odoteltiin. 

Koko tämän ajan oli laakson pohjalla myös 3 eri harmaakarhua joita välillä katseltiin mutta niiden touhuja ei ollut puoliksikaan niin mielenkiintoista seurata kuin susien. 

Kun viimein maltettiin, jatkettiin matkaa taas kohti Cooke cityä. Ei oltu päästy montaakaan sataa metriä kun huudahdin että hei mikä tuolla liikkuu ja me tytöt pakotettiin Ville pysähtymään vaikka se olis mieluiten vaan jatkanut matkaa. Siihen se jäi autoon torkkumaan kun me lähdettiin pitkien putkiemme kanssa tähyilemään ja kyllä, susihan siellä! Kävin Villelle huikkaamassa että joku pannoitettu susi on suht lähellä ja sen näkee kerrankin kunnolla ihan paljaalla silmällä, mutta se oli jo nukahtanut eikä jaksanut nousta. No, his loss... :D 

Kyseinen susi oli Junction Butten lauman jäsen myös, pannoitettu naaras numerolla 1382F. Tämä yksilö oli vielä 2022 Junctioneiden alfa, mutta syrjäytettiin asemastaan kun pennut oli pieniä ja muut naaraat omi kaikki pennut. Siitä lähtien 1382F on seuraillut laumaa ja välillä kulkenut niiden mukana, välillä yksin, mutta ei enää koskaan tuntunut "kuuluvan joukkoon". Ollessaan alfa 1382F hallitsi pelolla ja alisti muita naaraita välillä kovinkin rumasti ja tappeluita oli säännöllisesti. Ei kai siis kummakaan, että lopulta muut naaraat liittoutui häntä vastaan. 

Ja nyt häntä ei enää ole. Jossain vaiheessa syksyllä susibongarit ja valokuvaajat huomas, että 1382F alaleuka vaan "roikkui mukana", näytti ettei se ollut kiinni kuin iholla. Se oli loukkaantunut saalistaessaan, mahdollisesti saanut sorkkaa leukaan. 

Koska puistolla on periaate, että eläinten tilaan ei puututa jos ei se ole ihmisten aiheuttama niin tällekään tilanteelle ei tehty mitään vaikka kyllä varmasti muillakin kuin mulla teki pahaa tietää että se kuihtuu hiljalleen pois kun ei voi syödä 

(Tuohon puuttumattomuus -periaatteeseen, vuosia sitten Canyon lauman alfa naaras jouduttiin puistonvartijoiden toimesta lopettaa kun sitä oli laittomasti ammuttu puiston sisällä mutta se oli vain haavoittanut sitä, ei tappanut, mutta eläin selvästi kitui).

 No, tuolloin ei tosiaan ollut vielä tietoakaan miten karun kohtalon tämä yksilö parin kuukauden sisällä tulisi kohtaamaan vaan oltiin pelkästään haltioissamme että päästiin seuraamaan sitä niinkin läheltä. Olisikohan matkaa ollut jotain puoli kilometria, mutta se on huomattavasti vähemmän kuin yleensä kun ovat laakson toisella puolen 2-5km päässä. 

Cooke Cityä kohti ajaessamme biisonit oli valloittaneet Soda Butte Conen ja oikeestaan koko alueen sen ympärillä

Koska kello ei vielä ollut ihan liikaa meidän saapuessa Silver Gateen, päätettiin käydä taas myöhäisellä aamiaisella Log Cabin Cafessa. Oli edellispäivänä ihastuttu niin ikihyviksi kurpitsaleipään (joka muistutti koostumukseltaan lähinnä porkkanakakkua ilman sitä kuorrutetta) että sitähän oli pakko saada lisää. 

Mahat palloina lähdettiin kohti seuraavaa kohdetta, tällä kertaa pois puistosta kohto Codya mutta tehtiin sellainen hauska mutka että koukattiinkin Pryor Mountainsien kautta ja käytiin spottailemassa villihevosia!

Meistä oli niin outoa ja hassua ja käsittämätöntä, että Kari ei ollut koskaan käynyt Codyssa eikä Pryoreilla vaikka on asunutkin Yellowstonessa yhden kesän ollessaan siellä töissä. Mitä ihmettä! 

Ajettiin upean Chief Joseph highwayn kautta, koska sitäkään Kari ei ollut koskaan kokenut ja hitsi ne maisemat kyllä mykistää kerta toisensa jälkeen!

Lämpöä oli ihan tuhottomasti kun saavuttiin Pryor Mountainsin alueelle, onneksi vierailijakeskus oli ilmastoitu kun tuntui että autossakaan ei päässyt kuumuutta karkuun vaikka ilmastointi pauhas täysillä. Aurinko vaan porotti suoraa päälle. 

En tiedä oliko kuumuudesta kiinni vai mistä, mutta ei millään onnistuttu löytämään hevosia. Ei edes niiltä paikoilta missä ne "lähes varmasti" ovat, näin oli meille vierailijakeskukselta kerrottu. Olin ollut niin innoissaan että Karikin ois päässyt näkemään nuo, edes sen sakin joka ei niin kovasti ihmisiä pelkää ja on helpoiten nähtävissä, mutta ei. 

Ennenkuin sitten viimein! Oltiin jo poistumassa suojelualueelta kun just ehkä 100m ennen alueen rajaa huomataan kaukana oikealla puolella 2 hevosta, eikun 3! 

En saanut kameraa tuettua mihinkään ja ne oli niin kaukana että 600mm putkella se käsivaralta kuvaaminen ei oikein tuottanut tulosta niin tyydyin painamaan mieleen kokemuksen, kuvista viis. 

Meillä ei ollut yöksi varattuna majoitusta, mutta kun Kari oli pari kk aiemmin soitellut meille tuttuun Ponderosan leirintäalueelle, oli sieltä sanottu että varauksia ei tarvita telttapaikkoja löytyy varmasti. Ja niinhän niitä löytyi, päästiin jopa valitsemaan mistä tahansa paikasta kun ketään muita ei vielä ollut tullut vaikka kello oli jo yli kuusi illalla. Matkalla oli satanut aivan kaatamalla ja lämpötila laskenut tuolla n. tunnin ajomatkalla 10 asteella. Codyssa kuitenkin paistoi aurinko mutta lämpötila oli onneksi sielläkin aavistuksen laskenut, ei nyt paljoa mutta sen verran että kun suihkussa käytiin niin heti ei ollut hiki uudestaan. 

Sen verran siinä tuli kiire että telttojen pystytyksen ja suihkun jälkeen lähdettiin pikapikaa kohti rodeo aluetta jossa kahdeksalta alkaisi rodeo. Matkalla oli vielä pakko pysähtyä Walmartiin sillä siellä olisi subi ja meillä oli järkyttävä nälkä, oltiinhan edellisen kerran syöty Silver Gatessa aamupalaa. Lisäksi mun täytyi ehdottomasti saada peffan alusta rodeoon sillä muistin edelliskerrasta että sielä on metallipenkit ja illalla tulee aina kylmä. Lisäksi meillä oli untuvapeitto jonka sai heittää päälle kun rupes kylmenemään, sen alle vaan oli hankala kolmestaan mahtua :D 

Valmiina!! Huomaa vastakkaisen katsomon takana näkyvät ukkospilvet... siellä rupes ukostamaan vuorten takana ihan huolella, sitä oli komea katsella kun ilta pimeni ja siellä jatkuvasti välähteli. 

Kari oli ollut elämässään aiemmin rodeossa tasan kerran. Kai tuolla Nashvillessa keskitytään enemmän noihin musiikkijuttuihin? :D 

Rodeo alkoi tuuttuun tapaan oheisohjelmilla, kuten roping (lassoaminen) ja barrel race (kierretään 3 tynnyriä tietyssä järjestyksessä ja nopein ratsukko joka suorittaa sen kaatamatta tynnyreitä voittaa)

Lassokilpailussa nopein aika oli 7,2 sekuntia joka on kyllä melkoisen hurja aika, siinä pitää siis lassota vasikka, hypätä hevosen selästä ja sitoa vasikan jalat yhteen. Tämä on aina ollut mun inhokki laji ja monesti oon vaan kääntänyt pään toiseen suuntaan, tällä kertaa en voinut olla ihailematta sitä taitoa mitä tuollainen vaatii. Kaikki tuo 7,2 sekuntiin??? Myös tynnyrikisassa oli ihan huikeita aikoja toisensa jälkeen ja nopein oli muistaakseni 15 sekuntia joka on sekin täysin käsittämätön. Se hevonen meinaan liisi! Tuntui ettei sen jalat koskettanut maata. 

Olikohan tämä nyt meidän kuudes rodeo (?) mutta ikinä ei ole tuollaista taituruutta kyllä nähty! 

Täyteohjelmana oli rodeoklovnien esitys, jota ei myöskään oltu aiemmin koskaan nähty. Yleensä ne vaan jaarittelee jonninjoutavia niin kauan että seuraava kisa on saatu aloitusvalmiiksi, nyt oli ihan kokonainen show. 

Rodeoklovnien jälkeen oli aika tosi äksönille. Aiemmissa rodeoissa on nähty max 1 joka on saanut ajan, eli siis pysynyt selässä vaadittavan 8 sekuntia. Tällä kertaa tuloksen saaneita oli reilusti. 

Valitettavasti nähtiin myös ensimmäistä kertaa loukkaantuminen, kun ratsastajalla jäi jalustin kiinni ja roikkui siitä pitkän matkaa ja hevosen kaviot tais käydä useamman kerran ratsastajan päällä. Toivottiin että päästiin säikähdyksellä mutta hetken päästä ambulanssi tuli pillit päällä paikalle ja vei kiplailijan sairaalaan. Edellispäivän rodeossa oli ollut myös paha loukkaantuminen, ja rodeon alussa kuulutettiinkin hänen kuulumisia, oli edelleen koomassa. Not for the faint of heart. Ei ole helppo eikä vaaraton laji. 

En edes yrittänyt ottaa kuvia kun tiesin että hämärtyneessä illassa niistä ei enää tulis mitään, vaan keskityin videoimaan muutamat suoritukset. Tässä ainut heilahtanut räpsy mikä oli tallentunut...

Osanottajia oli paljon, josta syystä rodeo myös kesti myöhempään kuin aiemmat missä oli oltu. Mutta sehän ei meitä haitannut! 

Ja hei, pääsimpähän eka kertaa käyttämään mun uusia buutseja! 

Ukkonenkin oli mennyt ohi meidän päästessä vihdoin iltapuuhiin ja uni tuli nopeaa eikä tarvinut edes heräillä telttanaapureiden meluun kun niitä ei ollut.

Ponderosan leikkarilla telttapaikat on joko ihan tienvieressä, jossa yövyttiin viimeksi täällä ollessamme, tai sitten ihan leikkarin perällä puron varressa, todella rauhallisessa paikassa. Tällä kertaa päästiin puron varteen. 

Codyssa vankkurit odottamassa turisteja kyytiiin

Codyssa olisi kyllä niin valtavasti uutta nähtävää vielä nytkin, lähemmäs 10 vierailun jälkeen, mutta Karilla oli jo kova hinku takaisin puistoon joten lähdettiin ajelemaan sinne. Tällä kertaa itäisen sisäänkäynnin kautta, koska meillä oli varattuna telttapaikka Canyonin leirintäalueelta eikä ollut järkeä lähteä kiertämään pohjoisen kautta. 

Ja Kari ei ollut myöskään koskaan ajanut sitä itäisen sisäänkäynnin tietä, joten näkipä samalla sitäkin! 

Pysähdyttiin myös Buffalo Bill Reservoirille jossa käytiin tsekkaamassa vierailijakeskuksen näyttely ja kirjakauppa sekä kävelemässä padolla. Puiston portilla piti ottaa perinteinen 

kansallispuistoon saapumis -kuva, jollaista en muista olenko ite ottanut koskaan ennen? Ehkä, tai sitten en :D Villeä harvoin saa pysäyttämään autoa tälläisten takia, tai siis minä en saa, Karin pyyntöä toteltiin heti :D 

Sylvan passissa tien reunassa oli paksusarvilampaita. Olikin eka kerta tuolle reissua kun niitä tuli vastaan! Myös mustakarhu oli edellen näkemättä, mitä ihmettä? Kaikenkaikkiaan tämä reissu oli ollut yksi hiljaisimmista villieläinten suhteen kuin aiemmat. Tai no, 2014 ja 2015 tehdyt ekat reissut ehkä poislukien, silloin ei vielä oikein ollut hallussa mistä kannattaa katsella ja että ihan OIKEASTI kannattaa olla liikenteessä aamulla jo ennen auringonnousua. 

Oltiin haaveiltu patikoivamme Avalanche Peak siitä lähtien kun oli tätä reissua suunniteltu, ja sille sopiva päivä olisi tänään kun muutenkin ajettiin siitä ohi. Päivä oli jo pitkällä ja lämpötila taisi alkaa taas kolmosella, mutta luotettiin siihen että se laskee kun päästään korkealle vuoristoon, siellähän kuitenkin usein kesälläkin sataa lunta. Tuolta vuoren huipulta pitäisi oleman yksi parhaista näkymistä koko Yellowstonessa ja se oli kuulunut mun must do - patikkalistalle jo vuosikausia. Kyseessä ei ole pitkä reitti, vain 7,2km yhteensä, mutta se on sitäkin rankempi sillä alusta lähtien reitti kipuaa jyrkästi ylöspäin ja tätä jatkuu kutakuinkin koko matkan. Ihan alkumatkasta on hieman puita suojana, mutta aika nopeaa mennään puurajan yläpuolelle ja sitten onkin kokonaan auringon (ja tuulen) armoilla. 

Lämpötila laski laskemistaan mitä ylemmäs vuoristoa tie kiipi, ja vuorten toisella puolen rupesi näkymään todella tummia pilviä. Päästyämme levikkeelle jolta polku lähtee, ripsi vettä ja kauempana näkyi ukostavan. Vaihdettiin patikkavaatteet päälle mutta ruvettiin sitten vielä kuitenkin empimään. Lämpötila oli laskenut niin paljon että oli häävin kymmenen astetta (olikohan enää sitäkään?) ja aurinko oli kokonaan pilvessä. 

Tiedossa oli, että patikka kestäisi varmasti ainakin viitisen tuntia meidän kuntotasolla, jos ei enemmänkin. Harmitti ihan hirveästi, kun tehtiin päätös että jätetään nyt sittenkin välistä. Vaikka tiesin sen olevan ainoa oikea päätös siinä säätilassa, toinen puoli minusta kapinoi kovasti vastaan ja yritin vielä ehdottaa että eikö käytäis ees vähän matkaa jos ei koko reittiä, mutta matkaseuralaiset ei taipuneet.  (myönnettäköön, että heistä kumpikaan ei muulloinkaan nauti patikoinnista yhtä paljon kuin minä, saatika huonolla säällä).

Kuinka ollakaan, kun päästiin ylittämään vuoret ja oltiin taas "vain" Yellowstone järven tasalla, aurinko paistoi ja oli taas lämpimämpi. No, ei nyt lämmin, sillä tuuli kovaa edelleen, mutta ei kylmäkään.  "Vain" siksi, että järvikinhän sijaitsee 2357m merenpinnan yläpuolella, eli ei varsinaisesti kyllä matalalla oltu vieläkään. 

Viime päivinä tiedettiin tuolla alueella olleen kovasti havaintoja kuuluisista harmaakarhuista joita me ei oltu vielä ikinä päästy näkemään. Snow- emo on näistä vanhin, jolla oli tänä vuonna uusi pesue huollettavana, ja hänen useamman vuoden takainen pentunsa Rasberry on liikkunut samoilla alueilla edelleen, hänelläkin jo viime vuotinen pentu Jam. Tämä taisi olla meidän kolmas ajelu tuolla suunnalla tälle reissua, mutta niin vain jäi tälläkin kertaa julkkikset näkemättä. 

Pysähdyttiin ihailemaan maisemia Lake Overlook -levikkeelle ja eka kertaa ikinä tajuttiin, että kun kiipeää tuon levikkeen takana olevalle mäelle, sieltä näkee niinkin kauas kuin Pelican Valleyyn! Siihen tuli pari paikallista spottaria ja kertoi että he käy siellä usein kiikaroimassa Pelicanin suuntaan sillä siellä voi nähdä Mollien susilauman. No, matkaahan siitä oli vielä pitkästi eli vaikka ois miten hyvä kaukoputki niin ei taitas sudet näkyä kuin pienenä pilkkuna, mutta silti! Ei oltu ikinä tajuttu että siihenkin laaksoon näkee jostain suht helposta paikasta, vaan aina oletettu että sinne nähdäkseen täytyy patikoida sinne. Taas opittiin uutta!

Kun tie taas tuli järven rantaan, bongasin jotain mielenkiintoista rantakivikossa. Marmotti! (eli murmeli :D ) 

Taas rupes nälkä ilmoittelemaan, joten katsottiin parhaaksi ajaa suorinta reittiä pysähtelemättä suoraan Canyoniin ja vaikka tiedettiin ettei sieltä saa hääppöistä sapuskaa, oli se silti kätevin vaihtoehto kun ei ollut oikein mitään "kunnollista" evästäkään. 

Ilma oli yllättävänkin vilpoinen pari viikkoa jatkuneiden helteiden jälkeen, oli ihanaa kun sai pitää pitkähihaisen paidan päällä ja lahkeelliset housut jalassa! 

Sitten sisäänkirjaamaan itsemme leirintäalueelle ja voi luoja mikä jono! Meni yli puoli tuntia jonottaessamme vaikka oli kaikki kolme tiskiä auki. Canyon on kyllä tosi iso leirintäalue, ja päiväkin alkoi olla jo sen verran pitkällä että ihmekös tuo kun porukka rupee saapumaan majapaikkaan. 

Taas saatiin samat varoitukset kuin jo pari kertaa aiemmin tällä reissulla, alueella on edellisöinä liikkunut harmaakarhu. Ja vielä päässyt käsiksi ihmisten ruokiin, eli varmaankin tulee takaisin. Auts. 

Niin iso kuin tuo leirintäalue onkin, ja niin monta kertaa kun me on siellä aiemmin yövytty ja oltu aina "keskellä" muiden leiriytyjien ympäröimänä niin nyt tietenkin kävi munkki että saatiin se kaikista laitimmainen paikka suoraan metsän vierestä. Vielä kun kävi ilmi, että se oli juuri sitä aluetta millä karhu oli edellisyönä vieraillut niin kyllä mulla meinas vähän jännäri tulla. Asiaa ei ehkä varsinaisesti auttanut kaikki kuulemani uutiset viime kesältä, joissa ihmisten ruokiin käsiksi päässeet harmaakarhut oli hyökkäilleet ihmisten kimppuun ympäri Montanaa, tappaenkin useampia. En muista että aikaisempina vuosina olisi näin paljoa noita uutisia kuullut. Kaikki ei vain ymmärrä miten tärkeää on pitää omat eväät vahvasti lukkojen takana ja karhujen saavuttamattomissa.  

Päästiin muuten kokemaan taas Yellowstonen joulu, elokuussa! Tämä elokuussa joulun juhliminen siis juontaa entisaikoihin jolloin eri puolilla Montanaa oli tapana juhlia joulua sekä kesällä että talvella. Yleisesti levinnyt käsitys on, että perinne sai alkunsa kun joukko turisteja jäi lumen saartamaksi ja loukkuun Old Faithfulin alueelle useiksi päiviksi kauan, kauan sitten, ja hotellin henkilökunta päätti kaivaa joulukoristeet esille mielialan parantamiseksi. Tämä ei kuitenkaan saamieni tietojen mukaan ole totta.

Oli miten oli, joka vuosi 25. elokuuta Yellowstone koristellaan jouluasuun. 

Nämä koristeet löytyi Canyonin leirintäalueelta

Kun teltat oli saatu pystyyn lähdettiin amfiteatterille joka oli ihan lähellä meidän leiripaikkaa, siellä olisi puistonvartijan puhe biisoneista ja alkuperäiskansoista. 

Amfiteatteri olikin sitten remontissa, mutta pienen etsiskelyn jälkeen löydettiin vierailijakeskuksesta n. puolen kilometrin päästä auditorio johon tilaisuus oli siirretty. Kyllä oli mielenkiintoinen esitys, vaikka valtaosa olikin meille jo vanhaa tietoa.

Tämä oli meidän toiseksi viimeinen yhteinen ilta, meidän toiseksi viimeinen ilta Yellowstonessa joten päädyttiin istumaan nuotiolla pitkälle pimeän tultua, smoreseja tehden ja kerraten viime päivien tapahtumia. 

Aamulla oli taas aikainen herätys ja viimeinen spottailu aamu. Eikun Dunraven Passin yli Lamariin. Jälleen kerran harmaakarhu esitteli itseään kauan ja hartaasti, mutta susia ei näkynyt. Ilma oli kaunis eikä ollut ees liian kuuma vaan aika sopiva. 

Kun oltiin matkaamassa takaisin Rooseveltiin hakemaan Karin auto, tuumasin heti Lamar Canyonista ulos tultua että hei nyt jotain tapahtuu, kauheesti spottareita joka puolella Little Americaa. Ville meinas ensin että ei en kyllä pysähy, mutta kun spottasin "susikoneen" eli pienlentokoneen joka lenteli Little American yllä, Villekin tajus että nyt jotain oikeasti tapahtuu ja niin etsittiin paikka mihin saatiin auto laillisesti parkkiin. Tarkoitti että jouduttiin jonkun verran kävellä tietä takaisinpäin mutta mitä tuosta. 

Oltiin just ja just missattu aikalailla koko Junction Butten lauma, jotka oli sillä hetkellä puiden lomassa lepäilemässä. Susiprojektin kone teki mitä lie laskentaa, saalistutkimusta tai vastaavaa, ja kaarteli vielä hyvän aikaa sen alueen päällä mihin sudet oli kadonneet meidän näkymättömiin.

Odoteltiin ehkä tunteroinen, mutta  ei ilmaantunut muita nelijalkaisia pällisteltäväksi kuin sorkkaotuksia joten haettiin Karin auto ja jatkettiin Gardineriin täydentämään ruokavarastoja ja syömään, mihinkäs muuhun kuin Mountain Tacosiin.

Sisäänkäynnillä oli vastaantulevaa liikennettä, olisko ollut n. 20 lauma wapiteja vauveleineen. Hienosti osasivat tulla portista sisään! Mutta maksoivatko sisäänpääsymaksun??

Voisimpa teleportata itteni Mountain Tacosiin syömään tänään, ei yhtään tekis mieli laittaa ruokaa :D 

Ei oltu vielä oikein kolmisin päästy patikoimaan joten nyt oli sen aika. Ajettiin itäistä puolta päätiestä aina Bisquit Basinille asti ja lähdettiin kiertämään Mystic Fallsin 5,9km lenkki, jota oli viikko takaperin katseltu että vaikutti kivalta. 

Aika moni muukin tuntui saaneen saman idean, ja putouksille asti riitti paljon muitakin patikoijia. 

Jotkut uskalikot sielä oli pulikoimassakin putouksen alla, melkoisen vilpoista taisi vesi olla huudoista päätellen. Putoukset oli todella komeat, mutta kuvauksen kannalta oltiin paikalla ihan väärään aikaan päivästä, vähän hankalasti loi aurinko varjoja. Mutta eihän sinne kuvaamaan oltu tultukaan! (vaikka vähän välilä pitikin pysähtyä milloin mistäkin maisemasta, kukkasesta tai muusta ihmeellisestä räpsimään kuvia)

Putouksille asti meno oli aika tasaista, loivaa pientä nousua mutta ei mitään isompaa. Putouksilta sitten polku lähtikin nousemaan siksakkia, jotta päästäisiin näköalatasanteelle mistä näkee koko Bisquit Basinin.

Näitä koloja kaatuneissa puissa ihmeteltiin kovasti. Niitä oli monessakin puussa noilla main, näytti vähän kuin ois kivi hiertänyt uraa ihan kuin joskus löytää kallioista hiidenkirnuja. Tietääkö joku mitä ihmettä nää on?

Ja siis sieltä näköalapaikaltahan sitten todellakin näki koko tienoon. Tuola taaimmaisena, keskellä kuvaa on Old Faithfull. Nähtiin sen purkautuvankin just sopivasti, samoin joku toinen sen alueen epäsäännöllisemmin purkautuva iso geysir. Yllä oleva kuva on jo kovasti zoomattu, alla oleva kuva on mitä näkyy kun ei zoomata yhtään.

Ja tässä taas alkaa olla zoomattu todella paljon, kuvassa siis Old Faithfulin alue. Näyttää niin pieneltä alueelta, rakennuksetkin muka vieri vieressä vaikka paikanpäällä ollessa tuntuu että parkkipaikka alue on jättimäinen ja rakennuksia kaukana toisistaan siellä täällä. 

Parkkipaikka oli kovasti tyhjentynyt kun päästiin takaisin autolle, nyt olis ollut paikkoja vaikka kuinka (tullessa kun joutui etsimään). 

Koska vielä ei hämärtänyt, pysähdyttiin majoituspaikkaa kohden mennessä vielä Grand Prismaticin alueelle. Majoitus olisi siis 

siitä vielä hieman pohjoiseen, Madisonin leirintäalueella jonne oli käyty pystyttämässä teltat jo aiemmin päivällä joten ei ollut mitään väliä, vaikka oltaisiin takaisin vasta pimeällä. 

Tämä kuva havainnollista hyvin sen, miten kuumaa vettä sekoittuu joen kylmään veteen. Tuolla ei ole sallittua uida (vaikka sitäkin ollaan nähty joidenkin tekevän..) mutta 2017 käytiin lillumassa lähellä Gardineria olevassa Firehole riverissa jossa se on sallittua. Oli vinkeä kokemus, toinen persposki sai jääkylmää vettä, toinen tulikuumaa...

Hämärtyvä ilta ja vuorien taakse laskeva aurinko sai tästäkin alueesta taas ihan uusia puolia esiin, vaikka tuolla oltiin käyty jo aiempien reissujen aikana useampaan kertaan mutta ei koskaan tuollain iltasella. 

Kuten arveltiinkin, takaisin teltalla oltiin vasta pimeän tultua joten kommittiin suoraan nukkumaan, olkoonkin että oli viimeinen yhteinen ilta mutta edellisiltana oli sentään istuttu pitkään nuotiolla. 

Aamu oli kerrankin verkkainen, ei herätty aikaisin spottailemaan tai mitään muutakaan, köllittiin rauhassa sen aikaa kun maltettiin. Karikin  halusi vielä viettää meidän kanssa viimeisen aamun, joten hänkään ei lähtenyt kohti Lamaria. 

Aamupalan jälkeen piipahdettiin pikaisesti Madisonin general storessa jotta Ville sai kahvia ja me kaikki haluttiin jätskiä, koska miksipä ei! Jotain pientä matkamuistoakin taisi matkaan tarttua. En kyllä enää muista mitä, joten ehkä se oli vain Kari joka osti jotain :D 

Kuitenkin, tälle päivää oli suunniteltuna vain yksi kohde, puistonvartijoiden museo joka sijaitsee Norrisin leirintäalueen vieressä. Jälleen alue, jolla me ei oltu ikinä ennen käyty! Norrisin geyser alueella kyllä, mutta tällä puolen tietä ei koskaan. Tällä reissulla on kyllä katettu niin paljon uutta Yellowstonen alueesta, ettei yhdelläkään aikaisemmalla sitten ensimmäisen käynnin 2014.

Museo oli tosi mielenkiintoinen ja siellä olevat 2 puistonvartijaa/ opasta todella tietäväisiä. Meilklä oli monta hyvää keskustelua heidän kanssa museoon tutustumisen lomassa. 

Museon tutkiskelun jälkeen oli aika sanoa hyvästit Karille, kyllä siinä taisi vähän silmäkulmat kostua itse kullakin. Until we meet again!

Villen kanssa oli suunniteltu, että joku patikka käydään vielä vetäsemässä ennen puistosta poistumista. Nyt olis ollut ilma enemmän kuin kohdillaan sille Avalanche Peakille, mutta meillä ei ollut energiaa niin vaativalle maastolle joten päätettiin jälleen kerran tutkia uutta aluetta, ihan puiston keskiosaa. Ensin ajettiin Virginia Cascadesin hiekkatie läpi ja ihailtiin siellä maisemia, sekin täysin uusi tie meille (vielä niitäkin löytyy näemmä!) 

Siitä kurvattiin Ice Laken parkkialueelle ja lähdettiin kohti järveä. Tällä kertaa tiedossa oli vain n. 4,5km patikka joten ei otettu edes reppua mukaan, ainoastaan yksi puolen litran vesipullo. 

Palon jälkiä oli jälleen joka puolella, mutta uutta elmää puskee jo kovaa kyytiä!

Lähimpänä parkkipaikkaa olevalla leiripaikalla kuulosti olevan vesileikit jollain käynnissä, ja järven toiselle puolen päästyämme huomattiinkin että joku nuorten miesten joukko sielä kiljahteli. 

Päästiin ihailemaan taas parin oravan touhuja hyvin lähietäisyydeltä, ja niiden vinkeitä seuratessamme huomattiin niillä olevan pesä ihan polun viereisessä puussa. Kylläpä olikin muuten iso pesä! Sielä on talvipakkasellakin varmaan lämmin, taisi olla melkoisen paksut vuoraukset. 

Patikoitiin ihan järven toiseen päähän josta olis vielä päässyt jatkamaan vaikka ja kuinka paljon kauemmas, mutta käytiin hetki istumassa siellä olevalla tyhjällä leiripaikalla (ylempi kuva) ja kahlailemassa vedessä. Ihanasti virkisti taas jalkoja. 

Yllä olevassa kuvassa näkyy muuten myös tuo korkealla oleva poikkipuu, mihin kaikki ruuat sun muut tuoksuvat pitää ripustaa noilla maastossa olevilla leiripaikoilla, jotta karhut ei pääse niihin käsiksi. Ei se kuvassa näytä edes korkealta, mutta on se oikeasti aika korkealla :D Ei sinne ihan heti karhut pääse. 

Patikan jälkeen oli aika ottaa suunta kohti itäistä porttia. Meillä ei ollut mitään majoituksia varattuna koko loppu reissulle, mutta kuuden päivän päästä pitäisi olla jo takaisin Chicagossa valmiina kotimatkaan joten sinne päin siis. 

Viimeinen puistopysähdys pidettiin vielä Fishing Bridgen general storella, josta saa aivan jättimäiset jätskipallot. Niiden voimin jaksettiin Codyyn. 

Olipahan mielettömän upea Yellowstonen reissu takana, jälleen kerran. 

Herättääkö sussa yhtään matkaintoa, vai tuntuuko tälläiset meidäntyyppiset reissut ihan mälsiltä?