Tatra-vuoret ja Zakopane

Flunssasta huolimatta aamulla oli päästävä vuorille patikoimaan, koska iltapäivästä oli luvattu vesisadetta. Lukuisista houkuttelevista vaihtoehdoista valittiin Siklawïcan vesiputoukset, joihin patikkareitti oli vajaa 5km pitkä, ei siis kovin paha flunssassakaan. 

Jo kaukana ennen vesiputousta rupes olemaan hyvinkin agressiivisia parkkipaikkojen sisäänheittäjiä. Yksityisiä parkkipaikkoja on tuolla paljon, ja hinta on hyvin pitkälti sama kaikissa vaikka toiset on ihan patikan aloituspisteen vieressä ja toiset useammankin kilometrin päässä. Hetki oltiin huolissaan joudutaanko tosissaan jättämään niin kauas auto, että patikkaan tulee parikin kilometriä suuntaansa lisää pituutta mutta maltettiin ajaa ihan aloituspisteelle asti ja sielläkin oli hyvin tilaa. Nämä sisäänheittäjät vaan antoi ymmärtää, että ei kannata ajaa enää pitemmälle vaan jättää juuri siihen heidän paikkaan. 

Parkki maksoi n. 7,5e ja sisäänpääsy puistoon 2,5e/hlö (jälkimmäinen maksettiin patikalle lähtiessä puiston portilla)

Koko matka putoukselle kuljettiin puronviertä, välillä hyvinkin jyrkästi portaita nousten, välillä vähän tasaisemmin. Nousua oli kuitenkin enemmän tai vähemmän ihan koko matka. Tietenkin, kun vuoria kohti mentiin. Polun alkupäässä olleet vessat oli jostain syystä suljettu, ja mulla tietenkin ihan järkyttävä vessahätä. Onneksi vähän ennen jyrkimpien nousujen alkua oli ihanan vuoristoniityn keskellä pieni kioski, josta bajamaja löytyi. 

 

Putous itsessään ei ollut erityisen vaikuttava kaikkien jenkeissä nähtyjen valtavien putousten jälkeen, mutta patikka itsessään oli kiva. Porukkaa polulla oli kyllä ihan valtavasti, ei kovin montaa hetkeä mennyt etteikö olis joku näkynyt edessä tai takana tai vähintääkin kuulunut äänet. Tuli ihan mieleen Yosemite valleyn ruuhkaisuus!

Kun oli laskeuduttu takaisin kioskille asti, kateltiin taivaalle että kappas ei vieläkään sada, vaikka piti jo sataa. Eikä taivas näyttänyt uhkaavalta vieläkään. Flunssaisenakin oli vielä sen verran energiaa jäljellä, että kun paluumatka olis ollut pelkkää alamäkeä päätettiinkin sen sijaan kiivetä vielä yhden mäennyppylän huipulle, johon polku lähti eri suuntaan siitä kioskin kohdilta. No, se nousu olikin sitten aika rankka, suurin osa matkasta oli porrastettu luonnonkivillä ja se portaitten tramppaaminen muuten tuntui kyllä kropassa seuraavina päivinä! Meinas jo usko loppua taudinkin kanssa, kun yskänpuuskat oli sitä luokkaa että vastaantulijat katsoi pahasti mutta niin vain huipulle päästiin. Linnut visersi joka puolella ja oli kovinkin keväinen tunnelma.

Näkymä Sarnia Skalan huipulta

Näkymä huipulta Zakopanen suuntaan

Päästiin tuo jyrkin osuus takaisin melkein kioskille asti, ennenkuin rupes piskottelemaan. Tuumattiin vaan, että kesä kastelee, eihän meillä mitään sadetakkeja mukana ollut. 

Kyllä siinä kerkes aika läpimäräksi kastua ennen kun päästiin takas autolle, onneksi autosta löytyi kuivaa vaatetta. Päätettiin ajaa Zakopanen keskustaan etsimään ruokapaikkaa ja kauppaan. 

Tämä olikin lopulta ainut päivä, kun keskustassa käytiin ja sehän oli oikeinkin hurmaava! 

Reissun ainoat kytketyt koiratkin näkyi keskustassa, tosin sielläkin suurin osa käveli irti omistajan vieressä. Tulipa vastaan jopa komea harjakoirakin!

Ennen majataloon palaamista tehtiin vielä pieni ilta-ajelu ja bongattiin tämä upea puukirkko. Sisälle ei enää tuolloin illalla päässyt, mutta netistä sitten luettiin, että se on ihan vielä viikottaisessa käytössäkin. 

Majatalolla vaan luettiin ja rötvättiin ilta, vähän vaati palautumista päivän aktiviteetit. 

Seuraavana aamuna luovutettiin huone ja suunnattiin takaisin puistoon. Tällä kertaa patikaksi valikoitui Wielki Kopioniec, vajaa 8km ympyräreitti mihinkäs muualle kuin vuoren huipulle. 

Näin Pohjanmaan kasvattina, sitä ei oikein noista tasaisista patikoista jaksa innostua. Eipä sillä, ei Tatroilla taitais ihan kovin tasaisia löytyäkään. 

Eihän se jyrkkyys koskaan kuvissa näy, mutta tästä alkoi taas jyrkempi nousu kohti huippua. 

Vielä viimeinen lyhyt, mutta sitäkin jyrkempi rutistus tuonne huipulle. Tämä oli meidän reissun ainut paikka, missä kipuamista oli helpotettu "siksakeilla".

Tuolla niityllä oli paimentolaisten vanhoja majoja, joilla paimenet asusti kun toivat lampaansa laiduntamaan vuoristoon. 

Näkymät tuolta oli niin kauniit, että pitkän aikaa vaan istuttiin ja ihailtiin. 

Voiko vuoriin kyllästyä koskaan? Vaikea kuvitella. Jaksaisin tuijotella niitä loputtomiin. 

Myös pikkuväkeä oli kovasti liikkeellä. Harvoja näytettiin edes kantavan kantorepuissa, vaan ihan omin jaloin jaksoivat kivuta. 

Tatrat kyllä hurmas meidät, ja ihan ehdottomasti pitää päästä uudelleen ja varata enemmän aikaa. Zakopanekin jäi nyt ihan pintaraapaisuksi, mutta vaikutti oikein hurmaavalta (no, ainakin siihen verraten että yleensä kaupungit vaan ahdistaa).

Alueen suurin nähtävyys Morskie Oko jätettiin tarkoituksella välistä, sitä nimittäin kuvaillaan todella ruuhkaiseksi ja kun ruuhkaa näytti olevan noilla vähän vähemmän tunnetuillakin paikoilla niin ei houkuttanut kyllä edes kokeilla. Ja jos en nyt ihan väärin ole ymmärtänyt, niin reitti sinne on lähinnä tietä pitkin, ei houkuttanut sekään, varsinkaan kun aikaa oli muutenkin niin rajoitetusti.

Ihan varmasti palataan Tatroille vielä, niin helppo kohde kun suorat lennotkin oli niin edulliset ja ihanan lyhyet!

Mitäs muita tälläisiä helppoja "lähikohteita" löytyis, jossa pääsis vuoristoon lyhyellä matkustuksella? Onko suosituksia?