Usan roadtrip 2023 osa 9; Ratsastusvaellus Specimen Ridgelle Yellowstonessa

 Olisiko se vihdoinkin aika käydä läpi tämä meidän kertakaikkisen upea, erilainen Yellowstone kokemus <3

Olin sattumalta google mapsia selaamalla löytänyt tämän Cooke Cityssä sijaitsevat Skyline Guest Ranchin joskus pari vuotta sitten, ja majoituttiin siellä ensimmäisen kerran jo toukokuussa 2022. Silloin ei kuitenkaan oltu varattu ratsastusta, ja varmaan ihan hyvä niin koska silloin oli vielä aivan valtavasti lunta ja säät muutenkin kehnot. Niin, ja satuttiin vielä sairastamaan koronakin silloin niin ei olis varmasti ollut energiaa tuollaiseen. Etukäteen kyllä silloinkin haaveiltiin tunnin-kahden ratsastuksesta, mutta oltiin lopulta hyvin tyytyväisiä ettei oltu sitä varattu. 

Paikka ja henkilökunta kuitenkin teki meihin niin syvän vaikutuksen että keksin haluta 40-v lahjakseni koko päivän ratsastusvaelluksen, joka ei ihan pikkurahalla irtoa, viime kesänä tuo kustansi sen päivän kurssilla n. 430e/hlö ja tähän päälle vielä oppaalle annettu tippi. Jälkikäteen on helppo sanoa, että vaikka se kirpaisi, niin se oli joka pennin arvoinen ja haaveilen jo että pääsisin vielä tulevaisuudessakin tuon kokemaan, ehkä tällä kertaa jollekin eri reitille. 

2022 oltiin haikailtu siis ihan vain lyhyttä ratsastusreissua tilan lähellä Beartoothin vuoristossa, mutta sivuja selattutani bongasin, että retkiä järjestetään myös kolmeen paikkaan Yellowstonen sisällä, Slough Creekille, Specimen Ridgelle ja Hellroaring Creekille. Specimen Ridge on harjanne Lamar Valleyin eteläpuolella, jolla kulkee vaellusreitti jonka sanotaan olevan koko Yellowstonen upein maisemiltaan. Pituutta tuolla polulla alusta loppuun (yhteen suuntaan siis, tästä ei saa ympyräreittiä) on 27,2km eikä matkan varrella ole ainuttakaan paikkaa jossa saisi yöpyä. Suunniteltiin vielä ihan tosissaan ennen tuon ratsastuksen varausta, että patikoidaan se aamusta iltaan koska meillä on kaksi autoa käytettävissä Karin ollessa meidän kanssa reissussa eli voidaan viedä toinen auto toiseen päähän, mutta onneksi, siis ONNEKSI ei siihen ryhdytty. Ei olis ikinä selvitty siitä! Sen verran huimat korkeuserot tuolla oli, ja tosiaan ratsastamallakin reitissä meni 3,5h suuntaansa. Tai siis eihän me lopulta edes menty koko reittiä, mutta siitä lisää myöhemmin.... 

Laitoin hyvissä ajoin viime talvena viestiä ranchille ja kyselin miten saatavuutta olisi, ja nimenomaan siis pyyntö päästä Specimenille. Meille annettiin valittavaksi kolme päivää, joista yksi sattui olemaan juurikin mun syntymäpäivä, eli se varattiin heti. Pieni jännitys oli toki ilmassa kun piti paljon ennakkoon varata, että mitä jos sen syystä tai toisesta joutuukin perua, rahoja ei saa takaisin (riippuen syystä miksi perutaan, on kuitenkin yleensä mahdollista siirtää reissu toiselle päivälle mutta se toki menee muiden varausten mukaan koska retket on aika suosittuja ja hevosia vaan määrätty määrä...)

Varmaan sanomattakin selvää, että tätä retkeä odotettiin eniten koko reissussa. Saavuttiin ranchille edellis iltana, oltiin varattu 3hlö huone ja koska kerrankin saavuttiin majapaikkaan ajoissa eikä vasta pimeän tultua, kerettiin vähän seurustella niin henkilökunnan kuin eläintenkin kanssa. 

Pihaan ajaessa oli vastassa kissa ja kaksi muulia, keli oli kovin sateinen ja muulit seisoksi parkkipaikan vieressä puiden alla. Lunta ei tuolloin elokuussa enää maassa ollut, mutta kovin kolea oli keli. Heti sisäänkirjautumisen yhteydessä kävi ilmi, että paikan isäntä suosittelikin meitä vaihtamaan reitiksi joko Slough Creekin tai Hellroaring Creekin, koska niihin molempiin oli menossa muitakin seuraavana aamuna ja kuljetuskärryjä oli vain kaksi. Mitäs hittoa, me oltiin nimenomaan pyydetty se Specimen Ridge. Yleensä annan periksi tälläisissä asioissa ehkä liiankin herkästi vaikka itseä harmittaa, mutta nyt oli niin erityinen ja odotettu reissu, että esitin aika painokkaasti toiveen että kun on nimenomaan se varattu niin eikö se nyt pitäisi jotenkin saada toteutettua. Isäntä sanoi keskustelevansa muiden kanssa ja palaavansa asiaan. 

Kun oltiin asetuttu taloksi ja otettu paljon kaivattu kunnon pitkä suihku, haettiin autolta vielä kamoja ja rapsuteltiin samalla muuleja jotka tuli heti nuuskuttamaan ja kerjäämään huomiota kun tultiin parkkikselle. Etenkin toinen niistä olisi halunnut kovasti rakkautta, samoin paikalle ilmestynyt kissa. No kyllähän meillä nyt aina riittää eläimille rakkautta, joten pitkä tovi siinä tihkusateessa nökötettiin tehden tuttavuutta. Tuo enemmän rakkautta kaipaava muuli oli jo 35v ikään ehtinyt Cheyenne, edelleen hyväkuntoinen mummo. 

Iltasella istuttiin vielä terassilla siemailemassa teetä ja kaakaota ja toinen kisuista tuli taas kovasti kerjäämään rakkautta. Kuulemma pihassa oli koko kesän pyörinyt myös kesy kettu, mutta vaikka kuinka odoteltiin ei se tullut meille näyttäytymään.

Aamulla oli aikainen herätys, sillä piti keretä syödä herkullinen aamiainen ennen kuin pitäisi jo olla kovasti matkalla puistoon. Ranchilla siis aamupala kuuluu hintaan, ja ohjelma on suunniteltu sen aikataulun mukaan että kunhan oot ensimmäisten joukossa ruokapöydän ääressä niin kerkeät kyllä syödä ennen päivän aktiviteettia. (jenkeissä siis ei ole mitenkään tavatonta että majoitus ei sisällä aamupalaa, vaikka sellaisiakin paikkoja toki löytyy joissa sisältää)

Kari oli lähtenyt Lamariin jo neljän maissa aamuyöllä. ja me oltiin kuin oltiinkin ensimmäiset aamupalalla. Paikan emäntä antoi heti tilannepäivityksen ja kertoi, että päästään kuin päästäänkin Specimenille, MUTTA se tarkoittaa sitä että lähtö on vasta n. 45min myöhemmin. No eihän se meitä haitannut, kerettiimpä nauttia erityisen herkullisesta aamupalasta ihan ajan kanssa! Päivä lähti hyvin käyntiin munakkaalla, pekonilla, jogurtilla ja tuoreilla marjoilla. Tuolla on muutamia vaihtoehtoja mistä saat valita ja jokainen valmistetaan tilauksesta erikseen. Majapaikkoja ei taida olla yhteensä kuin n. 20hlölle, joten paikan ollessa sen verran pieni ja intiimi, voidaan toteuttaa näinkin henkilökohtainen palvelu toisin kuin isompien hotellien aamupalapöydässä. 

Ruokailutilassa on kaksi pitkää pirtin pöytää, ja siinä sivussa tulee helposti tutustuttua muihinkin vieraisiin kun samassa pöydässä istutaan. Nyt paikalla oli meidän lisäksi kaksi ystävapariskuntaa jotka oli lähdössä perhokalastamaan Slough Creekille. Meidän heppaset matkustaisi samassa trailerissa heidän heppasten kanssa, joten viivästys johtuisi vain siitä että heidät vietäisiin ensin Sloughiin ja sieltä meidän opas Lukus jatkaisi sitten vielä Specimenin polun parkkikselle.Heille siis itse ratsastus oli vain hyvin sivuosassa ja"pakollinen paha" jotta pääsee sopivaan perhokalastuspaikkaan, kuulemma n. tunnin ratsastuksen vaatii tämä. 

Hetken päästä paikalle saapui myös vanhempi pariskunta jotka oli lähdössä perhokalastamaan Hellroaring Creekille, sama juttu siellä, reilun tunnin ratsastus jotta pääsee kalastamaan. Patikoitiin 2022 reissulla Hellroaring Creekille ja se oli aivan ihana reitti, joskin menomatkalla pitkälti pelkkää alamäkeä ja takaisin tullessa pelkkää ylämäkeä, joten aika raskas kyllä. Siltä se ainakin silloin koronan jälkihuuruissa tuntui, henki meinas loppua joka mutkassa. 

Päästiin lähtemään ajamaan hyvissä ajoin, tai niin ainakin luultiin. Mutta tottakai juuri tuolle kyseiselle ajomatkalle sattui sitten sekä biisonit valtaamaan tien että myöskin Lamar canyonin tietyömaan puolen tunnin pysäytys, just ja just myöhästyttiin edellisistä vihreistä valoista... olin jo ihan hermona että se Lukus varmaan jo lähtee pois eikä oota meitä... ja kun päästiin oikealle levikkeelle, ei se toden totta ollut sielä. Onneksi hetken odoteltua saapui paikalle, oli ollut jumissa biisoneiden takia hänkin. 

Ei siis muuta kuin ratsaille!

Polku lähtee tien toiselta puolelta, joten ensi alkuun tien ylitys, ja siitähän se nousu sitten heti alkoikin. 

Oppaamme Lukus kertoili hevosistamme ja jutusteltiin muutenkin niitä näitä, opittiin myös samalla että ratsastetaan Amethyst Mountainille saakka joka on karkeasti arvioiden ehkä n. puolivälissä. Lähtöpaikkaa ei suoraan tässä allaolevalla kartalla näy, mutta on suunnilleen samassa kohtaa kuin yläreunassa näkyvä Yellowstone River picnic area. 

Minun heppani oli kaunis paint Chime, 7v paint tamma joka on syntynyt ranchilla. Villen ratsuna toimi Sage, joka on kuulemma paikan luottoratsuja myös ensikertalaisten lasten vaelluksilla ja on niin kiltti ja kultainen ettei toista. Lukusta kyyditsi vasta 3v nuori ja eloisa komistus, jonka nimi on päässyt multa kokonaan unohtumaan. Yllä olevasta kuvasta näkyy hieman sen etujaloissa olevat mustat raidat, joista olin juuri lukenut että jos hevosella on tuollaiset raidat, se polveutuu alkuperäisistä mustangeista joita konkistadorit toi Espanjasta valloittaessaan Amerikkaa.

Ensin kiivettiin vuorenrinnettä ylös loivasti, sitten oli edessä melkoista siksakkia polun ollessa todella jyrkkä. Ylämäessä saavutettiin pari patikoijaa jotka kyseli mihin asti ollaan menossa. Just kun oli heidät ohitettu ja oltiin menossa kohti seuraavaa jyrkempää nousua, huomasin liikettä juurikin siinä nousussa mitä kohti mentiin. Susi!! Huikkasin Villelle saman tien että näkeekö se saman ku minä vai kuvittelenko nyt, ja kun Lukus huomas että meillä oli jotain hälinää siinä kysyi että mikä on homman nimi ja osoitin sillekin että tuolla edessä, rinteessä, musta susi! Kaivelin samalla kiikareita satulalaukusta mutta ne oli sielä takin alla joten kesti sen verran kauan niitä kaivella että susi oli jo kadonnut siinä kohtaa kun sain kiikarit esiin. No ei se mitään, se oli kerrankin sen verran lähellä että sen näki komiasti ihan omilla silmilläkin. Hitsi mikä kokemus!!! Eihän se nyt järin lähellä ollut siltikään, varmaan siinä joku 200-300m oli väliä meihin mutta silti, lähimpänä mitä olin ikinä ennen Yellowstonessa sutta kohdannut. Lokaatiosta päättelimme, että sen täytyi olla joku Junction Butten lauman yksilöistä. Olisko vaellus voinut enää paremmin alkaa? 

Lukuskin innostui, ja kertoi että näkevät susia vaelluksilla tosi harvoin, ja yleensä jos näkevät niin kalastaessaan koska silloin ovat niin paikoillaan että ne on vahingossa tullut näkyville. Isänsä (joka on siis ranchin omistaja) on niitä nähnyt muutamaan kertaan, mutta Lukus ei ollut itse nähnyt vielä koskaan vaelluksella ollessaan. Toki, Lukus oli nuori 18v poika joka oli vasta saanut oppaan lisenssinsä viime kesälle, mutta oli kuitenkin pikkupojasta asti kulkenut muiden oppaiden mukana oppimassa. 

Tultiin hieman tasaisemmalle maalle hetkeksi ja polku haarautui. Oikean puoleinen polku olisi vienyt alas Yellowstonen joelle, jossa he myös usein tekevät perhokalastusretkiä. Aiemmin ohittamamme patikoijat sai meidät kiinni tuossa kohtaa (kyllä, rinne oli paikoin niin jyrkkä että hevosetkin puuskutti ja meno ei ollut yhtään sen nopeampaa kuin kävellen) ja keskusteltiin hetki vielä heidänkin kanssaan suden aiheuttamasta innostuksesta. He ei olleet olleet ihan varmoja mitä olivat nähneet mutta oli päätelleet nähdessään meidän innostuksen, että täytyi sen susi olla. 

Hevoset ei susista tai niiden hajusta piitanneet mitään, koska ei niiden tarvi. Ovat tuolla sen verran tuttu juttu kuitenkin hevosille, eikä sudet näe hevosta saaliina joten eivät välitä niistä. Aina ajoittain kulkevat ranchillakin, mutta samoin kuin karhutkin, jättävät hevoset rauhaan ja tallustavat vain ohi. 

Kun saalista riittää, ei tarvi etsiä uusia lajeja ravinnoksi. 

Keli oli mitä mainioin, vielä ei ollut liian kuumakaan kun sen verran aikainen aamu. Aika nopeaa piti kuitenkin riisua pitkähihainen pois ja sehän tarkoitti aurinkorasvan levittämistä. Paksusti. Ville ei jaksanut, ja arvatkaa mitä? Sillä on VIELÄKIN 7kk myöhemmin V-kuvio kaulalla mikä sille paloi T-paidasta tuolla reissulla. Nyt jo toki haaleampi, mutta täysin selkeä edelleen. 

Tuolla korkealla vuorilla se aurinko tarttuu vähän erilailla. 

Matkalla nähtiin monenlaista sorkkaeläintä taas, lähinnä biisoneita ja pronghorneja. Kaikki katteli meidän päälle ihmeissään, että ketä täälä oikeen kulkee. Pari biisonia näytti sen verta huolestuneelta että hetki jo mietittiin eikai ne meinaa hyökätä, mutta lähtivät sitten tuhisten toiseen suuntaan. 

Maisemat oli niin upeat että kirjaimellisesti välillä tuntui että henki salpautuu ja tulee itku, pakahdutti aivan sydäntä. Kaikki nämä vuodet mitä on Yellowstonessa käyty ja tuijoteltu Lamarin laaksosta tänne ylös vuorille, katseltu eläinten katoavan vuorenharjanteen yli ja nyt nähtiin miltä sielä toisella puolen näytti. Ai että! Ai ettien että! Ei vaan sanat riitä kuvaamaan sitä tunnetta. 

Näin lähelle pronghorneja päästiin yhdessä kohtaa ennenkuin pinkoivat karkuun

Meidän valmiiksi taivaissa olevaa intoa ruokki myös Lukuksen innostus. Hän kertoi että tämä kyseinen reitti oli hänen lemppari koko puistossa, mutta pääsi sinne vaan harvoin koska tosi harva asiakas jaksaa ratsastaa niin pitkästi ja suurin osa asiakkaista on joka tapauksessa perhokalastuksen perässä joten reissut suuntautuu lähes aina joelle, ei vuorille. 

Tälle vuotta hän ei ollut päässyt vielä tuolle reitille kertaakaan ja oli siten ihan ensimmäistä kertaa ikinä matkassa yksin, ilman kokeneempaa opasta. Reitti oli paikoitellen niin epäselvä merkkipaalujen ollessa todella kaukana toisistaan, ja villieläinten tehtyä omia polkujaan sinne tänne ettei aina tiennyt mitä polkua pitää seurata. Paikoitellen salvia puskat oli niin korkeat, että yletti hevosia puoleen kylkeen saakka eikä polut erottuneet sieltä mihinkään. Alkumatkasta noita reittipaaluja vielä oli suht hyvin näkyvissä, mutta mitä kauemmas kuljettiin sen harvemmaksi ne kävi ja sen huonommin polkukin erottui.

Onneksi hevoset tunsi reitin hyvin, eikä lopulta menty kuin pariin kertaan vähän väärään suuntaan. Lukuksen kokemattomampi nuori heppa ei vielä reittejä tuntenut, mutta kun laitettiin Chime kärkeen löysi se aina reitin. 

Merkkipaalujen kohdille oli paikoitellen kerätty wapitien sarvia

Melkein koko matka kuljettiin avoimessa maastossa, yhden pienen metsän läpi mentiin mutta muuten aurinko oli aika armoton. 

Kun päästiin "päätepisteelle" Amethyst Mountainille, aurinko käväisi pilvessä ihan pienen hetken. Tuntui niin hassulta katsella tuosta vinkkelistä alas laaksoon, tuttuja paikkoja joilla oli niin monet aamut, päivät ja illat vietetty katsellen tänne ylös. 

Tässä kuvassa keskellä näkyy zoomattaessa Lamar Buffalo Ranch, joka on ollut vakkari pysähdyspaikkoja ja jossa järjestetään mm. Yellowstone Forever -säätiön kursseja kuten joka talvinen susitutkimus kurssi, erilaisia geologia kursseja, biisonikursseja, mitä kaikkea. Oispa hienoa joskus päästä osallistumaan niille ja majoittumaan Lamarissa. 

Kyllä kuulkaa turisteja hymyilytti. Miten huikeaa, kertakaikkiaan aivan mielettömän upea kokemus jo ihan pelkästään maisemien vuoksi mutta muutenkin. 

Sitten oli hevosetkin ansainneet pienen hengähdystauon. Sidottiin ne puihin kiinni ja eikun eväiden kimppuun! Tai siis miehet kävi eväiden kimppuun, mä en malttanut olla kuljeskelematta ympäriinsä ihailemassa maisemia. 

Tässä maisema molempiin suuntiin vuorijonoa : 

Länteen

Itään. Sielä näkyi vielä luntakin näin elokuun lopulla!

Polku olisi jatkunut vielä kohti Lamarin itäpäätä, mutta sielä oli kyltit että alue on suljettu koska sielä on vaarallista liikkua. Ei näyttänyt polku olevan kovin hyvässä kunnossa, ja Lukus kertoikin että siinä vähän matkan päässä tulisi todella kapea harjanne, jota ei ollut lupa ratsastaa edes silloin kun polku on avoinna vaan siitä kohdin ainoastaan kävellen, tai hevosen kanssa kulkeville vain ratsailta jalkautuen. Löydettiin myös kyltit harmaakarhujen aktiivisuudesta, joten sekin vaara oli läsnä. 

Eväät kuului siis matkan hintaan. Mulla ei jostian syystä ollut nälkä, mutta snickers patukka ja voileipä maistui silti. Lisäksi oli vettä, limua, omena, sipsejä, proteiinipatukoita... en edes muista mitä kaikkea, tuollaista pientä kuitenkin joka hyvin mahtui satulalaukkuun eikä mennyt huonoksi helteessä.

Yhtäkkiä taivas meni pilveen pidemmäksi aikaa ja rupes tihkuttamaan vettä. Mitä ihmettä! Tässä kohtaa retki oli kestänyt n. 4h, josta 3,5h koostui ratsastuksesta ja puoli tuntia oli lepuuteltu ja ihailtu maisemia. Kai sade oli merkki, että nyt olis syytä jatkaa matkaa , nimittäin horisontissa näkyi kyllä komeita ukkospilviä. Tietenkin, koska iltapäivisinhän tuola ukostaa lähes joka päivä.

Välillä tuli niin kovia tuulenpuuskia että hatut lenteli päästä mutta säästyttiin kastumatta ja aurinkokin kuitenkin paistoi melkein koko matkan takaisin. 

Eikä sitä auta kieltäminen, etteikö tuo 7h hevosen selässä olisi yhtään ruvennut paikoissa tuntumaan. polvet meillä oli kaikilla kipeenä mutta ihme ja kumma, perse ei juurikaan. Omilta ratsastustunneilta ja vaelluksilta kun muistan aina, että jos oli ollut pidempi tauko edellisestä kerrasta niin istuinluut oli kyllä kipeät joka kerta, tai vähintäänkin sillain että tuntui. Nyt ne oli lähinnä polvet ja ihan vähän kyljet. (kylkien ja selän kipu tulikin sitten pienellä viiveellä, ja seuraavien päivien bongailut ajellessa tuotti tuskaa kun tuntui etten pysty kääntyä :D ) 

Siinä missä menomatkalla oli juteltu kutakuinkin koko matka, takas tulessa oltiin lähinnä hiljaa. Ehkä me kaikki haluttiin sulatella tuota upeaa kokemusta? En tiedä mistä johtui, mutta niin me vaan kaikki ratsastettiin hiljaisuudessa ja maisemista nauttien, omiamme miettien. Hymy kaikkien huulilla kuitenkin kertoi enemmän kuin ne kuuluisat tuhat sanaa. 

Tämä oli kyllä kokemus, jota voin lämpimästi suositella ihan kaikille. Et tarvitse hevos/ratsastuskokemusta, eihän Villelläkään ole kuin kaksi vastaavaa mutta lyhyempää ratsastusta takana. Nautitaan suunnattomasti liikkua keskenämme patikoiden, mutta kyllä tälläiseltä opastetulta retkeltä vaan saa paljon irti. 

Nyt oli vielä sekin hyvä säkä että kukaan muu ei ollut halunnut Specimenille just tuona päivänä, muutoin ei oltais saatu opasta ihan vain itsellemme vaan ois voinut olla muitakin porukoita mukana. 

Takaisin autolle päästyämme hyvästeltiin Lukus ja hevoset ja ajettiin 5min matka Roosevelt Lodgelle josta meillä oli mökki varattuna seuraavalle päivälle. Kyllä teki hyvää vähän nostaa jalkoja ylös terassin kaiteelle :D Ukkonenkin tuli lopulta, ja saatiin ihailla sitä terassin suojista. 

Suihkun kautta lodgen ravintolaan synttäri-illalliselle ja sitten vielä Lamariin iltabongaukselle. Valehtelisin jos väittäisin että tämä ei olis ollut elämäni paras syntymäpäivä.

Ootko viettänyt synttäreitä reissussa, ja mikä on ollut ikimuistoisin syntymäpäivä?