Usan roadtrip 2023 osa 11 ; Custer State Park

Sääennuste oli vaihdellut jo monta päivää aina pilvettömästä taivaasta vähemmän pilviseen ja kunnon ukkosmyrskyyn. Illalla nukkumaanmennessä se näytti siltä, että aamupäivän olisi vielä siedettävä lämpötila mutta kuitenkin aurinkoa, ja iltapäivällä sitten sadetta / ukkosta. Sehän tarkoitti sitä että aikaisin aamullla kamppeet kasaan ja kohti Custer State parkin pohjoisosia ja Sylvan Lakea josta polku lähti Black Elk peakille. 

Päästiin jo hyvissä ajoin parkkikselle mutta sehän oli jo melkein täynnä! Vaikka on iso parkkipaikka. Tuo alue on kyllä puiston suosituinta, ja sieltä lähtee muitakin patikkapolkuja kuin vain tuo mikä meillä oli suunnitelmissa. Tien sivussa oli kuitenkin sopiva paikka johon saatiin auto ja vieläpä varjoon, jippii! 

Aurinko paistoi mutta taivaalla oli myös reilusti poutapilviä, joten se ei päässyt porottamaan liiaksi.  Oikein miellyttävää vaihtelua! Tuulikin vilvoitti oikein mukavasti. Tuntui jopa yltyvän. Ja kappas, kohta niitä pilviä olikin paljo enemmän eikä ne olleetkaan kaikki enää poutapilviä vaan taivaanrannassa näkyi kovin tummia sadepilviä. Ja nehän muuten lähestyikin sitten vauhdilla. 

Ensimmäinen vilahdus meidän päätepisteelle nähtiin jo suht aikaisin polulla, mutta helpottaakseni teitä bongaamaan sen täytyi piirtää nuoli. Tuolla se on. Vanha, käytöstä poistettu palovartijan torni joka on tosiaan Etelä-Dakotan korkeimman vuoren korkeimmalla kohdalla. Tästä vinkkelistä se näyttää että olisi alempana kuin tuo sen vasemmalla oleva huippu, mutta on vain sen verran kauempana että näyttää siltä. Matkaa kuitenkin yhteen suuntaan tuli lähes 6km ja tasaista menoa ei tällä polulla juurikaan ollut, vaan jatkuvaa ylä/alamäkeä. 

Tuo maasto tuolla Black Hillsien alueella on kyllä niin kiehtovaa ja karun kaunista. 

Pikkuhiljaa lähemmäksi, kyllä tuo torni tuolta pikkuhiljaa tavoitetaan... kiivetään vielä lisää. 

Välillä aurinko meni pilveen mutta tuli taas hetken päästä esiin. Nähtiin ihan mahdottomasti erilaisia lintuja ja paljon oravia mutta mitään isompia elukoita ei tällä reissulla tullut vastaan. Sadepilvetkin tuntui pysyvän siellä taivaanrannassa vaikka siellä vaihdilla liikkuivatkin. Kerettiin jo ajatella että no hyvä, ei tule päälle. 

Muutaman kilometrin talsittuamme, olisko puolivälissä polkua, rupes ukkonen jyrisemään. No mutta hei, se on edelleen tosi kaukana. Kyllähän me nyt jatketaan, tietenkin. Eiköhän sekin mee ohi eikä tule päälle. 

Vadelmiakin löytyi polun varrelta, ai nam! Just parhaimmillaan kypsiä. Niitä tuli naposteltua hyvät määrät ja ai hitsi että oli hyviä. '

Kylläpäs olikin muuten aika raskas polku, ei sitä taidettu olla ihan turhaan rankattu vaativaksi. Piti pitää juomataukoja tiheään ja vähän puuskuttaa. Sitten taivas meni kokonaan pilveen ja ei, en ei olleet enää mitään poutapilviä vaan kyllä melkoisen harmaita, osittain jopa hyvin hyvin tummia ukkospilviä. Tuossa kallioisessa maaperässä ukkosen jyrähdykset oli muuten melkoisen komeaa kuunneltavaa. Ai että nautin. Ihanaa, jatketaan! Kyllä se tietysti vähän takaraivossa mietitytti, että kannattaako sinne korkeimmalle huipulle kiivetä ukkosella, mutta ei kukaan muukaan meinannut kesken jättää ketä jututettiin matkan varrella. Aika paljon olikin porukkaa liikenteessä, ja ei tuo  ihan syyttä suotta ole suosituimpia polkuja kyseisessä puistossa, olihan nuo nyt ihan mielettömät maisemat ja ukkosen pauku vaan lisäsi viehätystä. 

Kuitenkaan ei satanut. Vielä. 

Viimein n. puoli kilometriä ennen huippua sade saavutti meidätkin, tosin vain hyvin hyvin hentoisena tihkuna. Ukkonen sen sijaan pauhas siinä kohtaa jo melkoisen voimakkaasti ja sekin lähempänä kuin aiemmin. 

Salamoita rupes näkymään aika tiuhaan kun polku vei meidät toiselle puolelle vuorta, eikä vuori enää blokannut näkyvyyttä siihen suuntaan. 

Sitten oltiinkin jo perillä. Viimeiset sata- pari sataa metriä oli portaita.

Just kun päästiin tornin suojiin rupeskin satamaan vähän isommasti. Tornissa oli muitakin sadetta pitämässä, myös aivan ihana koira joka kiersi kerjäämässä herkkuja eväitään syöviltä patikoijilta. Esitti kaikki parhaat temppunsa. Omistaja kyllä sanoi, että koiralle riittää rapsutus vallan mainiosti palkaksi tempuista mutta moni halus silti antaa jotain syötävääkin jos sattui sopivaa olemaan. Kuten juustoa eväsleivän välistä!

Huipulla oli paljon intiaanien rukousnauhoja koska paikka on heille pyhä. 

Rukousnauhat toi upeasti kontrastia muuten harmaaseen maisemaan. 

Hetken päästä rupes taas kirkastumaan ja lähdettiin paluumatkalle. Kauaa tuo kirkastus ei kestänyt, sillä rupes satamaan uudelleen ja tällä kertaa ihan kunnolla ja kastuttiin aika pitkälti litimäräksi. Ei paljoa haitannut, sillä tuo(kin) patikka jäi mieleen kyllä yhtenä todella upeana reittinä. Maisemat itsessään jo oli aivan huikeat mutta näin ukkosta rakastavana se oli erityisen sykähdyttävä kokemus.

Sade lakkas taas ennen kuin päästiin takaisin autolle, ja parkkikselle saapuessamme aurinko lämmitti taas jo mukavasti. 

Taisi olla kolmas kerta nyt, kun ajettiin Needles Eye tunnelin läpi ja tuo tie on kyllä yks kauneimpia. 

Ville oli tässä kohtaa päivää päättänyt, että meidän seuraava majapaikka on Rapid Cityn KOA:lla, ja ajetaan vaan läpi Custer State Parkista eikä jäädä sinne enää. Ajettiin parit viime vuodelta tutut reitit ja päädyttiin ajamaan koko Wildlife loop. Vähän ennen Buffalo Centeriä oli isompi parkkipaikka jolla oli paljon autoja ja äkkiä huomasinkin että kappas, siellähän ne puiston burrot eli villiaasit oli! Äkkiä parkkiin!

Aikuiset burrot oli vähän kauempana laiduntamassa, mutta tämä vauva-aasi seuraili lapsia ympäriinsä, hyvä ettei autoon asti perässä tunkenut. 

Lopulta kutsu kävi, ja varsan emä huuteli varsan perään joten lopulta nuorukainen vastahakoisesti lähti äitiä kohti. 

Ruoka-aika.

Burrot jatkoi porukalla matkaansa joten tehtiin samoin, ja siirryttiin Buffalo Centerille, joka on siis uusi, 2022 valmistunut biisoni museo. Sieltä saa myös parhaan tiedon missä isot laumat on viimeksi nähnyt, jos haluaa biisoneita kuvailemaan. Burrot on alueella 1850-1870 luvuilla kaivoksilla käytettyjen aasien jälkeläisiä ja poikkeuksena yleiseen "kansallispuisto etikettiin" näitä kavereita saa luvan kanssa ihan syöttää ja rapsutellakin. Me oltiin ihan siinä käsityksessä että se oli kiellettyä näidenkin osalta, ja vuosi sitten taidettiin vähän ojentaakin erästä vanhempaa rouvaa näiden ruokkimisesta. Hups. 

Oltiin saatu siis vinkit minne mennä biisonilaumojen löytämiseksi, ja koska ne oli suht lähellä eikä vaatinut isoa koukkausta matkaan niin käytiin vielä nekin katsastamassa vaikka olihan noita jättiläisiä ihailtu jo Yellowstonessa ihan riittämiin. Voiko villieläinten katseluun kuitenkaan koskaan kyllästyä? Mun on vaikea kuvitella ainakaan omalle kohdalle.

Pienen hiekkatien varrella, jossa biisonit ruokaili, oli myös muita sorkkaeläimiä kuten pronghorneja.

Pois ajellessamme päätettiin puhuttiin, miten vähän oli nähty paksusarvilampaita koko reissulla. Ja kuin taikaiskusta, hetki tuon keskustelun jälkeen niitä oli vastassa iso lauma vierailijakeskuksen pihassa.

On ne vain suloisia nuokin! Varsinkin karitsat tietenkin. Luultiin ensin tuota kivien päällä seisovaa patsaaksi, mutta aikansa kun sitä tuijotti niin se käänsikin päätä :D 

Ei käyty tällä kertaa edes sisällä vierailijakeskuksessa vaan pyörähdettiin vaan kuvaamassa nämä ja sitten suunta Rapid Cityn KOA:lle. 

Se olikin taas poikkeuksellisen kiva leirintäalue. Oli aivan mahottoman kuuma taas, mutta onneks sieltä löytyi taas kiva allas. Ai, paitsi että koko allasalue oli IHAN täynnä porukkaa. Siitäkin huolimatta että oli erikseen sekä lasten että aikuisten allas ja vielä useampi pieni poreallas, niin kaikki täynnä, myös altaan vierustat. No, piti tyytyä sitten vaan suihkuun. Vaikka ilta oli jo pitkällä niin kyllä siinä kerkes vielä uuestaan hiki tulla, oli sen verta lämmintä. Mutta ei auta, sellasta se kesällä tuola keskilännessä on välillä. 

Illasta oli vielä kaivattu "ice-cream social" jollaiseen ei olla päästy osalliseksi sitten 2019. Tuo on siis KOA leikkareilla yleensä pe tai la iltaisin järjestettävä jätskitarjoilu, joissakin jätskiä saa ilmaiseksi, joissakin maksaa pienen summan ja saa syödä niin paljon kun jaksaa ja joissakin paikoissa se myydään normaalilla periaatteella hinta X per pallo. Tarkoituksena on siis, että leiriytyjät pääsee tutustumaan leiriytyjiin muihin niin halutessaan. Kivoja tapahtumia ja jätskihän on siis aina hyvää!

Sais olla Suomenkin leikkareilla tollasia!