Usan roadtrip 2025 ; Yellowstone / Pohjoinen & itä

 Aamu alkoi aikaisin Livingstonin Koalla, meillä oli nimittäin aamutreffit ystävämme Karin kanssa Gardinerissa, jossa hän majoittui työskennellessään koko kauden Yellowstonessa. 

Hetki turistiin leirintäalueella jossa hän majoittui kaverinsa kanssa, ja lähdettiin sitten nelisin mutta kahdella autolla kohti Lava Creekin patikkapolkua, joka oli meille kaikille ihan uusi tuttavuus. 

Kyseinen polku on janareitti, eli suunnitelmissa oli jättää toinen auto toiseen päähän ja toinen toiseen, niin päästäisiin kulkemaan melkein pelkkää alamäkeä. 

Innoissaan pakattiin reput mukaan ja nauraen lähdettiin polulle. Polun alusta löytyi alla näkyvä infotaulu. Hetki mietittiin tuota sillan puuttumisesta kertovaa kylttiä, että se lienee 2022 kesäkuulta kun tulvat huuhtoi alueelta pois paitsi sillat, myös kokonaisia rakennuksia. Me oltiin silloin lähdetty puistosta paria päivää etuajassa jatkuvien sateiden vuoksi.

Kyltti oli melkoisen säänpieksemä, joten tultiin siihen tulokseen että se on vaan unohdettu poistaa tuosta. Karin ja Sidneyn kollega oli juuri muutamaa päivää aiemmin patikoinut tuon, eikä ollut puhunut mitään puuttuvasta sillasta. 

Joten eikun matkaan! Reitti ei ollut kuin 6km ja tosiaan melkolailla koko matka loivaa alamäkeä, ihan iisiä siis! Heti alkumatkasta päästiin ihailemaan Undine Fallsin putouksia tuolta puolen jokea, aiemmin oli nähty ne vain toiselta puolen. Komeat oli! 

Molemmin puolin polkua kohosi joenpenkat, ja kaukana edessä siinsi Mammoth Hot Springs. Linnut lauloi, koski jylisi ja aurinko paistoi. Kuinka ihana päivä viettää ystävien kanssa patikoiden! 

Kuvan keskellä näkyvä valkoinen kohta on Mammoth Hot Springs

Mammothin takana kohoaan Sepulcher Mountain, jonne aion vielä joskus patikoida. Sen takana näkyy vielä Electric Peak.

Suunnattomasti ärsytti alkumatkasta puhelimeen tullut päivitys, joka teki puhelimen kameralle "jotain" ja kuvista tuli sen jälkeen oudon värisiä ja ihme pikselimössöä. Ei sen takia tullut kuvattua puoleksikaan niin paljon kun yleensä. 

Oltiin jo päästy aika tavalla alas, niin että reitti oli jo lähes tasamaalla, kun yhtäkkiä puskissa liikkui jotain. Peuroja! Ei sentäs karhua. Siitä vähän matkaa eteenpäin olikin sitten vanhoja luita. Joko karhu tai sudet olleet asialla joskus muinoin, ei varmastikaan tuon vuotisia. 

Sitten oltiinkin jo ylityspaikalla. Koko matka oli arvuuteltu onkohan silta siellä vai ei. Mikä on sun arvaus? 

No, eihän se tietenkään siellä ollut. Reitistä tuli sitten puolet pidempi ja huomattavasti rankempi, kun piti ylämäkeä kiipiä takaisin, mutta ei se mitään. 

Ihan koko matkan sai taas ihailla toinen toistaan kauniimpia kukkasia ihan kaikissa mahdollisissa väreissä. Ja minä tietenki yritin niitä kuvailla, vaikka hermo meinas mennä kameran kans.  

Poikettiin yhdessä kohtaa ihan tähän joen varteen, ja kylläpä näkyikin edelleen tosi hyvin miten silloin 2022 tulvat on vieneet koko penkereen. Sehän oli vielä suurinpiirtein samaan aikaan vuodesta, ja nyt noin paljon alempana vesi.

Vielä jaksoi hymyillä kun isommat nousut ei ollut alkanut :D

Päästiin takaisin autolle, ja ai miten ihanalta tuntui upottaa jalat vieressä virtaavaan jääkylmään  Lava Creekiin. Melkoinen nälkäkin jo oli, joten ajettiin hakemaan toinen auto ja käytiin Karin luona suihkussa ja laittamassa pyykit pesuun ja eikun ravinteliin!

Näin upea leiripaikka ystävillämme oli <3
 Meidän tuolla ollessa nähtiin monta koskenlaskija porukkaa, niitä oli kiva seurata. 
Ja päästiin muuten eka kertaa tapaamaan Karin kisulitkin!

Ruuan jälkeen kiireen vilkkaa pyykit mukaan ja sitten taas peräkanaa kahdella autolla kohti Lamar Valleyta iltabongaukselle. Kahdella autolla siksi, että meidän seuraavan yön yöpaikka olisi puiston koillispuolella Silver Gatessa, ja Kari tietenkin palaisi omalle leikkarilleen että jaksaa aamulla aikaisin töihin.

Ajomatkalla jo bongailtiin useitakin sorkkaeläimiä aina perus peuroista hirveen ja pronghorneihin, ja lähestyessämme Rooseveltin risteystä oli valtaisa ruuhka joten arvattiin että karhu varmaan. No sehän se, mustakarhu mutusti heinää ihan tien vieressä ku paraskin märehtijä. 

Seuraavaks liikenne pysähtyi biisoneitten takia. Niitä oli taas koko laumallinen tiellä. 
Onneksi aika kului rattoisasti näitä biisonivauveleita seuraillen, kun saivat pukkilaukkakohtauksia.

Ilta oli jo pitkällä, mutta susista ei jälkeäkään. Karhuja oli kyllä bongattu useampiakin kauempaa laaksosta, mutta hukkaset oli jossain liesussa tänään, muutkaan ei olleet nähneet.

Susia tai ei, nämä Yellowstonen auringonlaskut ( ja auringonnousut) on aina niin maagisia, että jo ihan sen vuoksi kannattaa pysyä liikkeellä pimeään asti. Hyvästeltiin Kari pariksi päiväksi, sillä hänellä jatkui työt normaalisti eikä päässyt meidän mukaan seikkailemaan ja seuraavana päivänä me jatkettaisiinkin jo taas Codyyn yhdeksi yöksi. 

Vastaanotto oli jo sulkeutunut, mutta onneksi meille oli jätetty avain kirjekuoreen ja päästiin kerrassaan hurmaavaan Grizzly Inn -motelliin, joka oli meille uusi tuttavuus.

Meidän kokemus tästä paikasta oli oikein miellyttävä, joskaan ympäristöstä ei osata sanoa oikein mitään kun sekä saavuttiin että lähdettiin pimeässä. Pitihän nyt päästä aamustakin Lamariin. Vaan susia ei nähty tälläkään kertaa. 

Miten näihin maisemiin vois ikinä kyllästyä? Taas huokailtiin tätä ylläolevaa näkymää, joka susibongarille on hyvin tuttu. Täällä on vuosikymmenten aikana aika monta laumaa vaeltanut. Tuo laakson toisella puolella näkyvä "Jasper´s Bench" sekä "Amethyst Bench" on tullut tiirattua kiikareilla ja kaukoputkella niin moneen kertaan. Ja aika usein on päästy ihailemaan Junction Butten laumaa. Ihan ekoilla vierailuillamme myös Lamar Canyonin laumaa, mutta se valitettavasti on hajonnut jo aikaa sitten, kun alfa naaras ammuttiin Silver Gatessa.  

Kello ei ollut varmaan kymmentäkään, kun jo lähdettiin suuntaamaan kohti Codya. Päätettiin ajaa taas vanhaa tuttua reittiä Cooke Cityn ja Chief Joseph highwayn kautta, jossa on aivan henkeäsalpaavan upeat maisemat. Juuri ennen puistosta poistumista nähtiin vielä tämä parivaljakko, hirvi ja pienenpieni vasa Warm Creekin alueella. 

Silver Gatessa pysähdyttiin myöhäiselle aamupalalle/ aikaiselle lounaalle Log cabin cafessa, josta on vuosien myötä tullut yksi meidän vakkaripaikoista. Eikä pettänyt tälläkään kertaa!

Vastapäätä ravintolaa on muuten myös tämä allaolevassa kuvassa vasemmalla näkyvä majatalo Range Rider Inn, jossa majoituttiin v. 2019. Paikka olikin mielenkiintoinen juottola, ja entinen ilotalo. Ainut kerta muuten ikinä näillä meidän reissuilla, kun vietettiin ilta erillään :D Ville jäi nauttimaan olutta majatalon baariin ja minä hurautin yksikseni Lamariin bongailemaan susia.

Oli kiva paikka majoittua kerran, mutta toista kertaa ei kyllä tarvi oli nimittäin seinät niin paperia ettei meinannut saada nukkuttua kun jossain naapurihuoneessa joku kuorsas, heh.

Tässäpä vielä noita Chief Joseph highwayn upeita maisemia 

Codyssa majoituttiin vanhalla tutulla Ponderosa leikkarilla, joka on ihan keskustan tuntumassa ja josta on lyhyt matka rodeoon, jonne tälläkin kertaa oli päästävä. 

Ei oltu mitenkään valittu just tuota tiettyä päivää, mutta ihan säkällä oli taas onnistuttu tulemaan paikalle erityisenä päivänä kun koko kaupunki kuhisi tapahtumia ja myös rodeossa oli joku spesiaali ilta, että paikalla oli paljon vanhoja rodeosankareita (ihme ja kumma, niitäkin on...) ja vieläpä lippujen hinnatkin oli tämän tapahtuman vuoksi vain kympin per nokka, normaalisti ne on jotain reilun 20 dollaria. En kyllä muista koska olis viimeks täyttä hintaa maksettukaan, ne nimittäin kysyy aina lipunmyynnissä että onko palvellut armeijassa ja Villehän tietenkin kertoo palvelleensa. Joskus on erikseen mainittu että ei siis USA:ssa vaan Suomessa, mutta ne on päästäneet meidät silti alehinnalla, joten ilmeisesti mitään vääryyttä tässä ei ole tapahtunut. 

Yksi uusikin tuttavuus muuten löydettiin Codysta, nimittäin asemuseo! Ja nimenomaan sellainen vanhojen aseiden museo, jotka on löytyneet maasta / hylätyistä taloista jne. Ville oli aivan fiiliksissä tästä paikasta, joka siis löytyy nimellä Cody Dug Up Gun museum. 

Oltiin haettu jätskit meidän vakkarijätskibaarista ja käveltiin ympäri kaupunkia, kun sattumalta mentiin tuosta ohi. Miten on missattu tää kaikki nää vuodet?? Siellä oli sitäpaitsi maailman söpöin sisäänheittäjä, pieni chihuahua. Koko mesta pyörii täysin lahjoitusten varassa, sinne ei ole edes mitään sisäänpääsymaksua. Koko aikana mitä siellä vietettiin, siellä ei ollut ainuttakaan muuta asiakasta joten saatiin vielä omistajan tarinoinnit kaupan päälle. Minä nyt en tietysti näistä hommeleista niin ymmärtänyt, mutta Ville oli kyllä aivan innoissaan. Jotain venäläistenkin sota-aineistoa sieltä löytyi, ja joku oli jopa Suomesta! Tuntui omistajakin olevan mielissään kun sai juttukumppaniksi tuollaisen toisen höpsön, jota kiinnosti samat asiat. Minä lähinnä keskityin rapsuttelemaan uutta suloista karvaista ystävääni, olihan kamala ikävä omia otuksia. 

Valokuvata museossa ei saanut, sillä siellä on sellaisia keräilijäaarteita mitä monet tulee katsomaan maailman ääristä mutta tämän söpöliinin kuvaamiseen sain luvan <3

Tämänkertaisessa rodeossa oli poikkeuksellisen hieno oheisohjelmisto, nimittäin kuvioratsastusta. En tiedä mikä siinä on, mutta laukkaavat hevoset saa mut liikuttumaan hyvin herkästi. Varsinkin kun siihen on yhdistetty musiikkia. Sielläpä taas pillitin onnellisena. 

Rodeo huipentui vielä melkoisen massiiviseen ilotulitukseen, ja en vielä tänä päivänäkään käsitä miten ne kuvioratsastajat sai hevosensa juoksemaan täysiä sitä pauketta ja välkettä kohti, ilotulitteet nimittäin ammuttiin areenan päädystä. Pimeässä illassa oli melkoinen näky kun ratsastajilla oli vielä isot, valaistut USA:n liput kannettavana jotka liehui mukana laukatessa kohti ilotulitteita. 

Meillä on näemmä ruuan osalta tullut nyt pahasti sellaista tuttuun ja turvalliseen jumiutumista, nimittäin tälläkin kertaa piti Codyssa päästä aamupalalle Granny´s Dineriin. Mutta olihan se taas sen arvoista! Vaikka ravintola on suht iso, se oli taas aivan täyteen tupattu. Palvelu oli jälleen kerran aivan ensiluokkaista, ja ruoka kerrassaan herkullista. Eli varmaan se täytyy taas seuraavallakin kerralla sinne päästä. 

Pikaisen Wallmartin kierroksen jälkeen oli taas aika suunnata takaisin puistoon. Otettiin aikamme vaikka matka ei erityisen pitkä ole, ja pysähdeltiin paljon. Ei edes napsittu kuvia, vaan nautittiin vaan maisemista. Sylvan Passin tienoilla oli taas jälleen kerran lauma paksusarvilampaita. Jos et niitä muuten puistossa onnistu näkemään, niin tuolla on melkoisen hyvä tsäänssi. Onkohan kerran ollut tilanne, että ei niitä siellä ole bongattu? Ja nehän on siis ihan tienvieressä yleensä, että ne kyllä näkee. 

Sylvan Passin jälkeen horisontissa jo siintääkin Yellowstone järvi. Oltiin suunniteltu menevämme patikoimaan Storm Pointille, kun edellisestä kerrasta oli jo vuosia aikaa, mutta kappas, polku olikin suljettu karhuaktiivisuuden vuoksi.

Tuo Yellowstone järven pohjoisosa ja sen pohjoispuolella sijaitseva Pelican Valley on harmaakarhujen ydinaluetta, ja siellä usein on polut suljettu juurikin tästä syystä. Ja silloinkin kun ei ole, patikointia suositellaan minimissään 4hlö ryhmissä ainakin tuonne Pelican Valleyn alueelle. 

Me käytiin 2019 pieni pätkä tuota Pelican Valleyn patikkaa yhdessä hollantilaismiehen kanssa, ja kieltämättä se oli vähän kuumottavaa kun tietää miten paljon tuolla alueella niitä karhukohtaamisia on. Me ei kuitenkaan nähty karhuja, eikä kyllä susiakaan mutta ai että, me kuultiin Mollien lauman ulvontaa! Ihan uskomaton kokemus sekin. 

Tapojemme orjina pysähdyttiin taas Fishing Bridgen kaupalta hakemaan jätskitötteröt (tietenkin Moose Tracks!!) ja käveltiin tien toisella puolen, järven rannalla sijaitsevalle vierailijakeskukselle. Sielläkin on käyty jo useaan kertaan, mutta osa näyttelyistä oli uusia ja vaikkei olisikaan, niin eipä sitä millään sitä tietomäärää ulkoa muistaisikaan. 

Eka kertaa käytiin myös vierailijakeskuksen takana olevalla rannalla josta avautui upeat näkymät järven toisella puolella siintäville huipuille.

Koska Storm Pointin patikka jäi väliin, ja majoitus oli niinkin keskeisellä paikalla kuin Canyonin leirintäalueella, päätettiin vielä lähteä kipittämään Yellowstonen kanjonin reunaa kohti Point Sublimea, joka myös olisi meille uusi paikka. Samaa polkua on toki menty aeimminkin, mutta ei niin pitkälle vaan käännytty tuolle Lilypad Laken ja Clear Laken lenkille. 

Tämänkin patikan infotaululla kerrottiin karhuaktiivisuudesta, mutta reitti oli silti vapaa kuljettavaksi. Ja tietenkin meillä oli karhukarkoite (bear spray) mukana sama mille patikalle lähdettiin, se on Yellowstonessa hyvä pitää mukana melkein sama missä liikkuu.

Näitä kuvia katsellessa ei varmaan kellekään jää epäselväksi, mistä puiston nimi juontaa juurensa? Sen verran keltaista on kivi.

  Patikan jälkeen käytiin syömässä ja pystyttämässä leiri, ja sitten oli Hayden valleyn iltakierroksen vuoro. Ja tällä kertaa meitä onnisti!

Vaikka Wapitin susilauma on ollut hyvinkin aktiivinen useilla meidän reissuilla, ne on onnistuneet aina välttämään meidän katseita. Toki enemmistö ajasta on muutenkin vietetty pohjoisessa, ja tämä lauma vaikuttaa lähinnä tuolla Haydenissa, mutta ei olla koskaan niitä täällä kotikonnuillaankaan nähty. 

Nytpä satuttiin pysähtymään onnekkaalle paikalle, jossa pätevä pieni susibongari poika heti meille kertoi minne kannattaa katsella, missä niitten pesämetsä sijaitsee. Eipä tätäkään tiedetty, mä oon aina jostain syystä luullut että se on eri puolella tietä. 

No, eipä aikaakaan kun sain kiikarit silmille niin huomasin että jotain vaaleaahan siellä rinteessä liikkuu. Se oli Wapitien alfa naaras, joka oli jo sen verta iän myötä harmaantunut että näytti lähes valkoiselta. Wapitin linjoissa tuo lähes valkoiseksi tai jopa ihan valkoiseksi asti vaaleneva väri ei ole harvinaisuus.

Myös pari muuta sutta seurasi alfaa, mutta pian ne jo katosi harjanteen taakse. Mutta jippijee, vihdoinkin oltiin nähty myös tätä laumaa! Pimeys laskeutui nopeaa joten suunnistettiin takaisin leikkarille.

Ilta oli aika kylmä joten painuttiin melkein suorilta makuupusseihin ja unille. Aamulla oliskin tosi aikainen herätys, oli nimittäin tarkoitus treffata taas Kari ja Sidney heti aamun valjetessa Lamarissa ja susibongailun jälkeen käydä patikoimassa. 

Auringon nousua Canyonin ja Rooseveltin väliltä.

Little America. Ei ollut Junction Butten lauma kotona tänä aamuna.

Pörröisen pikkubiisonin ruoka-aika!

Jonkun aikaa ajeltiin Lamarissa, kunnes takaisin länteen ajaessa mun huomio kiinnittyi johonkin juoksevaan harmaaseen toisella puolen jokea. Luulin ensin että susi, mutta nehän olikin kojootteja! Yksi pariskunta ajoi toista pariskuntaa takaa ja päästiin aivan aitiopaikalta seuraamaan niiden erimielisyyksiä. Kovin isosti ei yhteen ottaneet mutta selkeästi oli reviirikiistasta kyse. Toinen pariskunta joutui veden varaan aja ajautui alavirtaan joen mukana, mutta pääsi takaisin kuivalle maalle vähän matkan päässä ja "voittaja" pariskunta luopui takaa-ajosta. 

Lopulta luovuttiin bongailusta täällä päässä, ja jatkettiin idemmäs. Meillä oli "viimeistään yhdeltätoista" treffit Trout Laken parkkipaikalla, tuolla kun ei kuuluvuutta ole käytännössä missään puiston alueella paria yksittäistä paikkaa lukuunottamatta että olis voinut tarkemmin kommunikoida milloin/missä nähdään. Trout Lakea kohti ajaessamme bongattiin kuitenkin Karin auto Hitching Post -levikkeeltä, ja sieltähän heidät muiden bongareitten joukosta löysi. Oltiin juuri missattu Junctionit jotka oli ruokaostoksilla laakson itäpäässä. Toistaiseksi saalista ei ollut tullut ja lauma oli jatkanut matkaansa näkymättömiin.

Joten kohti patikkaa siis!

Trout Lake on kaunis pieni järvi, oikeastaan lampi, ihan Lamarin itäpäässä. Ollaan tehty tuo patikka jo vissiin kolmesti aiemmin, mutta se on niin kiva että voi tehdä useamminkin. Oltiin jopa ajateltu että jatketaan mahdollisesti matkaa vielä "epävirallista" polkua pitkin edemmäs Shrimp Laken suuntaan, mutta se polku olikin kokonaan suljettu, eikä tokikaan haluttu rikkoa sääntöjä. 

Jonkun biisonin maallinen matka oli päättynyt tähän järven rantaan.

Oltiin kierretty järvi jo aika pitkälti kokonaan, kun yhtäkkiä huomattiin vedessä liikettä. Sehän oli piisami!! 

Tälläkin patikalla tuli kyllä nähtyä paljon eläimiä, vaikka peura, orava, sääksi ja järven kalat nyt ehkä oli aika tyypillisiä, niin kiva niitäkin oli nähdä. Mutta tämä piisami oli meille ensimmäinen lajiaan!

Patikan jälkeen sovittiin, että seuraillaan hiljokseen Karin ja Sidneyn perässä heidän leikkarille, ja hengataan sielä vielä hetki ja vaihdetaan paremmin kuulumisia. Oli nimittäin meidän viimeinen päivä Yellowstonessa. Vähän oli murhe mieli.

Paluumatkalla kuitenkin nähtiin ihan valtavasti eläimiä, niin mieliala heti nousi. Muunmuassa pronghorn vauveliini piiiiiitkine honteloine koipineen spurttailemassa mamman ympärillä, hitsi miten suloinen näky! Vaikka pronghorneja on nähty joka ikisellä Yellowstonen reissulla, noita pieniä näkyy hyvin harvoin kun emot piilottaa ne pusikkoon saalistajilta. Ne ei muuten vastasyntyneenä tuoksu yhtään miltään, joten pedot ei löydä niitä hajun perusteella. Jos siis pitävät päänsä kasassa ja malttavat pysyä paikallaan, selviävät. 

Rooseveltin ja Mammothin välillä nähtiin myös kolmessa eri paikassa yhteensä neljä mustakarhua, osa vielä selkeästi pentuja. 

Karin luona hengailtiin pari tuntia vilvoittelemassa ihanan viileässä trailerissa kissoja rapsutellen. Sitka kävi meille kovastikin esittäytymässä, mutta arka Aspen pysytteli piilossa. 

Vaikka kuinka olis tehnyt mieli jäädä, meillä tie kutsui. Reissun päätepiste jo häämötti, enää viisi yötä kotiinlähtöön ja meidän pitäisi päästä takaisin Seattleen.

Meillä ei ollut majapaikkaa varattuna vielä muille kuin toisiksi viimeiselle yölle, joten tie oli auki mitä kautta sitten haluttaisiinkaan ajaa ja missä pysähtyä.

Ensin suunnattiin kuitenkin Livingstonin suuntaan tämän aina yhtä henkeäsalpaavan Paradise Valleyin läpi. 

Jos ette oo vielä katsoneet Yellowstone -sarjoja läpi, niin lämmin suositus (sarjat löytyy SkyShowtimen suoratoistopalvelusta, mm. 1883, 1923 ja Yellowstone, sekä uusin sarja Marshalls jota en oo vielä ite kerennyt alottaakaan) Sarjoilla ei ole itse Yellowstonen kanssa mitään muuta tekemistä, kuin että tapahtumat sijoittuu tähän upean kauniiseen Paradisen laaksoon. Mutta ohjaaja on kertakaikkisen nero ja vaikka oon sarjojen suurkuluttaja niin mikään muu sarja ei kyllä pääse näitä lähellekään. 

Parhaillaan katson 1923 -sarjaan läpi ehkä viidettä kertaa, kun päätin että pitää katsoa nuo kaikki aiemmat sarjat uusiksi läpi muistin virkistämiseksi ennen kuin aloitan tuon uuden Marshals -sarjan. 

Seuraavassa postauksessa seikkaillaankin sitten itään läpi Montanan ja Washingtonia kohti.