Where my heart is at home

Kahden Canyonin leirintäalueella vietetyn yön jälkeen oli majoitusvarauksissa tyhjä kohta, joka oli varattu vain sitä varten että saataisiin siihen napattua paikka joltain niistä leirintäalueista, joille ei varauksia huolita etukäteen laisinkaan.
Kaksi mieluisinta sijaitsee Lamarissa, Pebble Creek ja Slough Creek. Molemmat näistä oli avattu tälle kaudelle vain paria päivää aikaisemmin.
Tiedossa oli että ne täyttyy nopeaa mutta oletettiin että kun joka tapauksessaa ollaan Lamarissa siinä 5-6 välillä niin ollaan hyvissä ajoin paikalla ja keretään kyllä vielä 7-8 aikoihinkin hyvin varata paikka. VÄÄRIN!
Sloughiin oli ilmestynyt porukka jonottamaan jo viideltä, ja puoli kuudelta kaikki avoimet paikat oli täynnä.
Pebblestä sentäs saatiin paikka vielä klo 9 kun sinne asti kerettiin, mutta sekin oli toisiks viimeinen paikka.

Pebble Creek Trail

Pebble Creek Campground

Pebblessä vietettiin mukava iltapäivä relaten, laittaen ruokaa ja lukien kirjoja. Oltiin ostettu retkituolit heti ekana päivänä joihin oli mukava käpertyä. Aikaisemmista reissuista viisastuneina, nimittäin niillä retkipöytä/penkki yhdistelmillä ei oo kiva istua kovin pitkään kun rupee selkä vihoittelemaan kun ei ole mitään mihin nojata.

Alkuillasta käytiin vielä vähän töpöstelemässä Pebble Creekin patikkapolkua suuntaansa, kunnes rupes satamaan ja ukostamaan. Kuivana kerettiin kuitenkin takaisin ja saatiin nauttia kauempana näkyvästä salamoinnista ja ukkosen komeasta jyrystä.

Kierrettiin Lamaria/Sloughia vielä illasta tunti-pari, mutta ei nähty susia/karhuja.
Aamulla herättiin niin kosteasta ja märästä teltasta ettei ikinä. Alkaakohan pikkuhiljaa palkon käytetty parin kympin teltta antaa periksi, kun Ville sanoi että koko yön tippu pisaroita suoraan naamaan...
Seuraavat 2 yötä oltiin Rooseveltin mökeissä, ja koko sen ajan teltta oli kuivumassa verannalla. Tokan päivän aamuna kun käytiin luovuttamassa huone, se oli viimein kuiva. Ei siis sillä että se olis siitä Pebblen kastumisesta niin kauaa ollu märkä, mutta kun joka välissä tuli uutta sadekuuroa...

Lost Lake Loop

Bunsen peakin huipulla oli tällänen pikkukaveri

Joka päivä käytiin jotain pientä tai vähän vaativampaakin haikkia tekemässä, Bunsen peak oli ainut missä oli vielä lunta osin polulla mutta sen verta vähän ja harvassa paikkaa että hyvin onnistui senkin huiputus. Maisemat palkitsi taas kapuamisen!

Näkymiä Bunsenilta

Bunsenille kipuamisen jälkeen pidettiin yks välipäivä ettei muuta kuin käpsytelty jotain ihan pieniä pätkiä, ja käytiin ajamassa upea Beartooth Highway puistosta koilliseen. Tällä kertaa ajettiin vaan Beartooth Passiin asti, viimeks mentiin koko matka aina Red Lodgeen asti.

Viimeisenä "northern tier" päivänä käytiin vielä kiipeämässä Petrified Forest/Specimen Ridge patikka ystäväpariskunnan ja heidän ystävänsä kanssa. Aivan huikeat näkymät ja nuo kivettyneet puut on kyllä melkosia, niin vaikea käsittää että ne on yli 50 miljoonaa vuotta vanhoja.

Me ja kivettynyt puu

Pienempi kivettynyt puu vähän alempana rinteessä

Susia nähtiin jokainen päivä mitä tuolla puiston pohjoisosissa vietettiin, on siitä vaan etua että jaksaa nousta aikaisin.
Yhtenä päivänä nähtiin hukkasia myös iltapäivästä, kun tultiin sieltä Beartoothista ja paluumatkalla pysähdyttiin Lamariin niin just oli ylittämässä laaksoa 1 susi, ja menikin sitten tien yli suht läheltä meidän autoa ja saatiin siitä kivoja kuvia kun oli tien toisella puolella rinteessä.
Yhtenä iltana saatiin myös suht läheltä seurata yhtä vuosikasta.
Kaikki sudet ketkä nähtiin koko vierailun aikana, oli Junction Butten laumasta.

Karhuja nähtiin yhteensä kymmeniä, joista grizzlyjä oli 4 (mama pienine pentuineen sekä yksi iso uros) ja kaikki muut oli mustakarhuja, joita tuntui oikeen suorastaan tunkevan näytille. Niitä ei päästy näkemään pieniä pentuja, mutta vuosikkaita jotka vielä matkas emänsä kans oli pari.

Hieman yllättäen kojootteja ei näkyny ku pari, pronghorn antilooppeja näkyi taas puolestaan paljon enenmmän kun ennen, ja pari vähän harvinaisempaakin spottausta osui kohdalle nimittäin kettu ja saukko! Paksusarvilampaita nähtiin yhtenä päivänä suht läheltä, ja lumivuohia kerran todella kaukaa, kameran parhaalla zoomillakaan niistä ei erottanut kuin just ja just että siinä on lumivuohi. Olivat Baronette Peakin seinämällä kiipeilemässä kuin parhaatkin vuorikiipeilijät... itestä tuntuis, että se on pystysuoraa kalliota mutta ilmeisesti ei ihan pystysuoraa sitten kuitenkaan.

Yellowstonesta riittäis kerrottavaa vielä vaikka kuinka, mutta taidan silti seuraavaksi siirtyä jo muihin aiheisiin ja jättää nämä loput hautumaan myöhemmälle. Ja ollaanhan me vielä tällä reissulla palaamassakin tänne mun paratiisiin muutamaksi päiväksi ennen kotiinlähtöä.