Zion!
Yhdestä kansallispuistosta toiseen! Yellowstonesta ajettiin Grand Tetoneitten läpi kohti Utahia ja Bryce Canyonin ja Zionin kansallispuistoja.
Tetoneilla ei tällä kertaa edes pysähdytty vaan ajettiin vaan läpi.
Parin päivän ajon jälkeen käytettiin aamupäivä Bryce Canyonilla tehden yks vajaa 2h haikki kanjonin reunalla. Komiat oli maisemat taas, ja erilaiset!
Voisin helposti nähdä tulevani takaisin tänne, joskaan paikka ei tehny sellasta vaikutusta mitä muutama muu kansallispuisto.
Iltapäivällä siirryttiin sitten Zioniin, pitkästä aikaa leirintäalueelle. Saatiin ihana telttapaikka ihan joenvarresta. Kasattiin teltta ja lähdettiin vielä tekemään yks parin tunnin haikki kun aikaa oli, eikä ollut liian kuuma.
Zionissa ei saa kanjonin alueella liikkua omalla autolla ellei oo sattumoisin majoittumassa kanjonin puolivälissä olevassa hotellissa.
Kanjoniin pääsee siis muussa tapauksessa vain busseilla jotka kulkee eestaas. Nää kansallispuistobussit on ilmaisia.
Ei päästy ku just ja just bussin kyytiin ja matkaan, kun jouduttiin pysähtyä kivivyöryn takia. Monta pientä ja yks isompi kivi tuli pyörien rinnettä alas, ja kun katsottiin ylös niin mikä sen olis muukaan aiheuttanut, kun rinteellä kiipeilevät paksusarvilampaat. Niitä oli siinä iso porukka.
Joku kävi siirtämässä sen ainoan ison kiven pois tieltä niin päästiin jatkamaan matkaa.
Kiivettiin ylös Emerald Pools nimistä vesiputousta ja lätäköitä joista se putous virtaa. Nuo pienet "lammet" on kolmessa kerroksessa, ja kiivettiin toki sinne ihan ylimmälle asti. Siellä olikin melkoinen paratiisi! Vain pari muuta ihmistä ja kun ne lähti, saatiin paikka hetkeks ihan vain meille. Jyrkkä, pystysuora vuorenseinämä oli yhdellä puolella, toisella isoja kivilohkareita ja muutamia ihanan vihreitä puita, ja se pienen pieni lampi keskellä, hiekan ympäröimänä. Ja se hiljaisuus!! Ah. Rupes jo pikkuhiljaa hämärtämään joten lähdettiin talsimaan takaspäin toisen reitin kautta.
Kun päästiin takas teltalle oli jo pilkkopimeää. Istuttiin hetki siinä joen varressa tuijottaen taivaalle. Oli niin pimeää että tähdet näkyi ihan super hyvin. Kun ei ole isoja kaupunkeja vieressä niin se pimeys on todellakin jotain muuta kun kaupungeissa.
Aamulla herättiin intopinkeenä, koska edessä oli yks koko reissun odotetuimmista päivistä, Angel´s Landingille kiipeäminen!
Kyseessä on yksi maailman kuuluisimmista vaellusreiteistä, joka kiipeää ensin vähän loivemmin, sitten jyrkemmin pystysuoraa vuorenseinämää johon on tehty kävelyreitti. Tämähän on kuitenkin se tämän haikin pienin koitos, seuraavana edessä oli "wigglesit" eli serpentiininousua vähän tasaisempaan kohtaan jossa oli paljon ihmisiä istuksimassa. Tässä kohtaa löytyi myös vessat ja toiseen suuntaan lähti toinen reitti.
Suurin osa porukasta tulee vain tähän saakka. Me kuitenkin jatkettiin vielä se vaativin puolen mailin osuus, eli kapeaa vuorenharjannetta ylös kivuten, paikoitellen lähes pystysuoraan. Lähes koko matkalla tuolla loppuosuudella on paksu kettinki pultattuna kallioon mistä ottaa tukea ja parissa kohtaa nousu oli niin jyrkkää etten olis ilman sitä kettinkiä ees päässyt ylös.
Kapeimmasta kohtaa harjenne on vain n. puoli metriä leveä, molemmilla puolilla pudotusta useampi sata metriä.
Mikä vielä hieman vaikeutti kulkemista, oli kova tuuli ja lähes jatkuva vastaantuleva ihmisvirta, kun piti sumplia missä kohtaa pystyy päästää toisia ohi ilman että jää ite ilman tukea vaikeaan paikkaan.
Huipulle kun päästiin niin kyllä oli voittaja olo! Vaikkakin jännitti alas tuleminen, kun siinähän olis pakko katsoa alas, ylös tullessa keskittyi vaan kiipeämiseen eikä katellut sitä pudotusta... mutta loppujen lopuks alastulo meni lähes jopa kivuttomammin, mitä nyt jalat rupes olemaan siinä kohtaa niin hapoilla että oli pakko pitää välillä lepotaukoja. Alamäki on muutenkin ollut aina mun jaloille vaikeampi kun ylämäki.
Kyllä tuntui muuten pari seuraavaa päivää jaloissa tuollanen urakka! Mutta kyllä se oli vaan niin mahtavaa ettei oikeen osaa pukea sanoiksi.
Tetoneilla ei tällä kertaa edes pysähdytty vaan ajettiin vaan läpi.
Parin päivän ajon jälkeen käytettiin aamupäivä Bryce Canyonilla tehden yks vajaa 2h haikki kanjonin reunalla. Komiat oli maisemat taas, ja erilaiset!
Voisin helposti nähdä tulevani takaisin tänne, joskaan paikka ei tehny sellasta vaikutusta mitä muutama muu kansallispuisto.
Iltapäivällä siirryttiin sitten Zioniin, pitkästä aikaa leirintäalueelle. Saatiin ihana telttapaikka ihan joenvarresta. Kasattiin teltta ja lähdettiin vielä tekemään yks parin tunnin haikki kun aikaa oli, eikä ollut liian kuuma.
Zionissa ei saa kanjonin alueella liikkua omalla autolla ellei oo sattumoisin majoittumassa kanjonin puolivälissä olevassa hotellissa.
Kanjoniin pääsee siis muussa tapauksessa vain busseilla jotka kulkee eestaas. Nää kansallispuistobussit on ilmaisia.
Ei päästy ku just ja just bussin kyytiin ja matkaan, kun jouduttiin pysähtyä kivivyöryn takia. Monta pientä ja yks isompi kivi tuli pyörien rinnettä alas, ja kun katsottiin ylös niin mikä sen olis muukaan aiheuttanut, kun rinteellä kiipeilevät paksusarvilampaat. Niitä oli siinä iso porukka.
Joku kävi siirtämässä sen ainoan ison kiven pois tieltä niin päästiin jatkamaan matkaa.
Kiivettiin ylös Emerald Pools nimistä vesiputousta ja lätäköitä joista se putous virtaa. Nuo pienet "lammet" on kolmessa kerroksessa, ja kiivettiin toki sinne ihan ylimmälle asti. Siellä olikin melkoinen paratiisi! Vain pari muuta ihmistä ja kun ne lähti, saatiin paikka hetkeks ihan vain meille. Jyrkkä, pystysuora vuorenseinämä oli yhdellä puolella, toisella isoja kivilohkareita ja muutamia ihanan vihreitä puita, ja se pienen pieni lampi keskellä, hiekan ympäröimänä. Ja se hiljaisuus!! Ah. Rupes jo pikkuhiljaa hämärtämään joten lähdettiin talsimaan takaspäin toisen reitin kautta.
Kun päästiin takas teltalle oli jo pilkkopimeää. Istuttiin hetki siinä joen varressa tuijottaen taivaalle. Oli niin pimeää että tähdet näkyi ihan super hyvin. Kun ei ole isoja kaupunkeja vieressä niin se pimeys on todellakin jotain muuta kun kaupungeissa.
Aamulla herättiin intopinkeenä, koska edessä oli yks koko reissun odotetuimmista päivistä, Angel´s Landingille kiipeäminen!
Kyseessä on yksi maailman kuuluisimmista vaellusreiteistä, joka kiipeää ensin vähän loivemmin, sitten jyrkemmin pystysuoraa vuorenseinämää johon on tehty kävelyreitti. Tämähän on kuitenkin se tämän haikin pienin koitos, seuraavana edessä oli "wigglesit" eli serpentiininousua vähän tasaisempaan kohtaan jossa oli paljon ihmisiä istuksimassa. Tässä kohtaa löytyi myös vessat ja toiseen suuntaan lähti toinen reitti.
Suurin osa porukasta tulee vain tähän saakka. Me kuitenkin jatkettiin vielä se vaativin puolen mailin osuus, eli kapeaa vuorenharjannetta ylös kivuten, paikoitellen lähes pystysuoraan. Lähes koko matkalla tuolla loppuosuudella on paksu kettinki pultattuna kallioon mistä ottaa tukea ja parissa kohtaa nousu oli niin jyrkkää etten olis ilman sitä kettinkiä ees päässyt ylös.
Kapeimmasta kohtaa harjenne on vain n. puoli metriä leveä, molemmilla puolilla pudotusta useampi sata metriä.
Mikä vielä hieman vaikeutti kulkemista, oli kova tuuli ja lähes jatkuva vastaantuleva ihmisvirta, kun piti sumplia missä kohtaa pystyy päästää toisia ohi ilman että jää ite ilman tukea vaikeaan paikkaan.
Huipulle kun päästiin niin kyllä oli voittaja olo! Vaikkakin jännitti alas tuleminen, kun siinähän olis pakko katsoa alas, ylös tullessa keskittyi vaan kiipeämiseen eikä katellut sitä pudotusta... mutta loppujen lopuks alastulo meni lähes jopa kivuttomammin, mitä nyt jalat rupes olemaan siinä kohtaa niin hapoilla että oli pakko pitää välillä lepotaukoja. Alamäki on muutenkin ollut aina mun jaloille vaikeampi kun ylämäki.
Kyllä tuntui muuten pari seuraavaa päivää jaloissa tuollanen urakka! Mutta kyllä se oli vaan niin mahtavaa ettei oikeen osaa pukea sanoiksi.
 |
| Tästä alkoi jyrkin osuus tuonne päälle |
 |
| Näkymät oli molemmin puolin aivan huikeat! |
 |
| Kapein kohta oli n. 40-50cm leveää |
Kommentit
Lähetä kommentti